Verkossa julkaistut artikkelit

LE MONDE DIPLOMATIQUE XX

Antoine Dumini & François Ruffin: Euron temppeliä rakentamassa

LE MONDE DIPLOMATIQUE XIX

Pierre Daum: Kreikan nuorison toteutumaton kapina

LE MONDE DIPLOMATIQUE XVIII

Georges Corm: Koittaako vihdoin Arabian kevät?

LE MONDE DIPLOMATIQUE XVII

Dominique Vidal: Euroopan äärioikeiston kolme perhettä
LATAA KARTTA PDF-MUODOSSA

LE MONDE DIPLOMATIQUE, ENGLISH EDITION

POST-COMMUNISM, POST WARS: LIFE WORSENS FOR GYPSIES
Balkan Roma, people without a state
LATAA ARTIKKELI PDF-MUODOSSA

LE MONDE DIPLOMATIQUE XIV

ISRAELIN HYÖKKÄYS HUMANITÄÄRISEEN AVUSTUSSAATTUEESEEN
Järjestöjen apu Gazaan tyrehtyy
Richard Falk: Sotarikolliset tuomiolle

LE MONDE DIPLOMATIQUE XI

KIINAN KRIISI
Dongguan talouskriisin kurimuksessa
Tilastotietoja

IRAN
Ulkovaltojen sekaantuminen ruokkii nationalismia
Iranin hallintorakenteet

ITÄVALTA
Outo historiantulkinta

LE MONDE DIPLOMATIQUE XX

Euron temppeliä rakentamassa

Euroopan keskuspankki (EKP) toimii irrallaan demokraattisesta päätöksenteosta ja keskittyy vain rahapolitiikan vakauteen. Tällä linjauksellaan EKP on syössyt euroalueen hajoamisen partaalle. Kriisi on kuitenkin vahvistanut sen asemaa siinä määrin, että euroopplaiset palkansaajat kokevat olevansa Frankfurtin keskuspankin talutusnuorassa.

Jean-Claude Trichet toisti viimeisessä lehdistötilaisuudessaan Euroopan keskuspankin rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa Frankfurtissa totuttua virttä ”rakenteellisista uudistuksista”. Varmaankin ihan ulkomuistista, sillä jo kahdeksan vuotta sitten ensimmäisessä esiintymisessään tiedotusvälineiden edessä EKP:n pääjohtajana hän vetosi ”työmarkkinoiden rakenteellisten uudistusten” puolesta. Tässä vetoomuksessa oli tuskin mitään omaperäistä, sillä hänen edeltäjänsä Wim Duisenberg oli saarnannut asiasta joka kuukausi. Välillä oli tosin lanseerattu uusi valuutta, euro.

Mutta torstaina 8. syyskuuta 2011 puhe oli paljon yksityiskohtaisempi, vaikka kieli oli vähän vaikeaselkoista: ”Meidän on irtaannuttava palkkojen automaattisesta sitomisesta indeksiin ja pyrittävä kohti yrityskohtaisia työehtosopimuksia, jotta palkkoja ja työolosuhteita voidaan nivoa paremmin kunkin yrityksen tarpeisiin. Lisäksi pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia etenkin palvelualoilla– suljetut alat on avattava kilpailulle – ja mahdollisuuksien mukaan yksityistettävä julkisia palveluja tuottavuuden nostamiseksi ja kilpailukyvyn ylläpitämiseksi.”

”Kuulosti samalta kuin puheet Neuvostoliiton keskuskomiteassa muutama kuukausi ennen maan hajoamista”, totesi kuulijoiden joukossa ollut Euroopan vihreiden edustaja Pascal Canfin. ”Puheessa toistettiin vanhoja teemoja ja iskulauseita, jotka ovat täysin irrallaan todellisuudesta.” Euroopan parlamentin Finanssi-, talous- ja sosiaalisen kriisin erityiskomitean varapuheenjohtajan mukaan ”kyseessä on ideologinen projekti, jolla ei ole mitään yhteyttä kriisin syihin. En ymmärrä miten finanssimarkkinoiden sääntelyn liialliseen purkamiseen voidaan vastata työmarkkinoiden vapauttamisella, julkisten palvelujen romuttamisella ja työehtosopimusten jättämisellä yritysten käsiin. EKP:n johtajat kierrättävät Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) rakennesopeutusohjelmia, jotka ovat monin paikoin epäonnistuneet. Siitä huolimatta niitä yritetään
ajaa läpi.”

Sama väittely jatkuu loputtomiin, eikö siis mitään uutta Frankfurtin auringon alla? Kyllä sentään – ei sanoissa vaan teoissa. EKP:llä on nyt vahvemmat keinot toteuttaa tavoitteensa kuin pelkkä monetaarinen talouspolitiikka. Pankin asiantuntijat – yhdessä rakastetun troikan muiden jäsenten, IMF:n ja Euroopan komission, lähetyssaarnaajien kanssa – pitävät nyt valtaa käsissään Ateenassa, Dublinissa ja Lissabonissa. He laittavat ministerit ojennukseen ja julistavat ”viittätoista käskyään”: pitää helpottaa lomautuksia, pienentää eläkkeitä, supistaa julkisia palveluja ja niin edelleen. Tämä käy ilmi kirjeestä, jonka Trichet ja hänen seuraajansa Mario Draghi lähettivät Italian pääministerille Silvio Berlusconille.

Figaron mukaan ”EKP vaati irtisanomisten helpottamista”, ”yrityskohtaisten sopimusten suosimista toimialakohtaisten sopimusten sijasta” ja ”kunnallisten yritysten yksityistämistä (julkinen liikenne, tiehuolto, sähköntuotanto)”. Demokratianäkemystensä mukaisesti nämä kaksi keskuspankkiiria suosittelivat ”etenemistä heti toimeenpantavien asetusten kautta, koska lakien hyväksyminen parlamentissa vie aina aikaa”.

”EKP otti Italian ohjaukseensa”, otsikoi ranskalaislehti. Euroopan unionin ex-komissaari Mario Monti sen sijaan tyrmäsi ”ulkomaalaiset öykkärit”.1 Kyse ei ollut enää mistään ”neuvoista” eikä edes ”viestistä”, vaikka kiertoilmaisuja harrastavat Euroopan keskuspankin johtajat yrittivätkin niin väittää. Eikö olisi syytä puhua ”määräyksistä” tai ”sanelusta”? Mainitut toimet ovat nimittäin EKP:n vaatimia ehtoja maiden avustamiselle.

”Tähän asti EKP:llä ei ole ollut todellista valtaa pakottaa maita haluamiinsa uudistuksiin”, arvioi yhteiskuntatutkija Clément Fontan. ”Ennen keskuspankki lausui mielipiteitään ja poliittiset johtajat kuuntelivat enemmän tai vähemmän tarkkaavaisesti todeten, että ollaan nyt mieliksi EKP:n konservatiiveille ja kuunnellaan, mitä he sanovat. Kriisin iskettyä rahamarkkinat hyökkäsivät euroalueen maiden kimppuun. Aluksi EKP kieltäytyi tulemasta hätiin vedoten oppeihinsa pankin riippumattomuudesta ja markkinoihin puuttumattomuudesta. Hallitusten ja pankkien painostuksen alla ja markkinoiden yleisen paniikkitilan vuoksi keskuspankki antoi periksi.” Se joutui ostamaan vaikeuksiin ajautuneiden maiden keskuspankkien velkakirjoja mutta asetti sijoitukselleen ehtoja: kyseiset maat saisivat toteuttaa EKP:n ajamia ”rakenteellisia uudistuksia”.

”Tilanne oli sama kuin Argentiinan ja IMF:n välillä 1990-luvun lopulla. Lainanantaja painosti ankarasti lainanottajamaata, jotta tämä toteuttaisi 'hyviksi ja tarpeelliseksi' katsottuja uudistuksia. Kriisi antoi siten oivallisen tilaisuuden EKP:lle saada tahtonsa läpi”, toteaa Fontan.

Termin ”mahdollisuuksien ikkuna” kehittivät keskuspankkia seuraavat tarkkailijat. Kovimmatkin kriitikot näkivät Trichet’ssä ”suuren poliitikon”. Vastustajat kutsuivat häntä ”ainoaksi todelliseksi eurooppalaiseksi johtajaksi”. Hän osasi tarttua ”mahdollisuuteen” ja avata historian tarjoaman ”ikkunan” vahvistaakseen omaa ja edustamansa instituution valtaa.

Kun Trichet kilautti kelloa

Suurta rahamiestä odotetaan nyt Eurotoweriin, josta avautuvat upeat näkymät ympäröiviin rakennuksiin: Commerzbank Tower, Dresdner Bank Tower, Deutsche Bankin kaksoistornit. Tämä on saksalaispääoman pääkaupunki ja samalla ”pankkien kehto”, toiselta nimeltään ”Bankfurt”. Euroopan keskuspankki ei ole asettunut tänne sattumalta.

Tänne pyöreän pöydän ääreen 36. kerrokseen kokoontui jälleen 17 eri keskuspankin johtajaa – Ranskasta, Saksasta, Slovakiasta ja niin edelleen – ja päätti pitää ”korot ennallaan”. Pääjohtaja asettui nojatuoliinsa ja kokouksen avauksen merkiksi soitti edessään olevaa pientä kelloa.

”Piditte juuri lehdistötilaisuuden, jossa vaaditte yhtiökohtaisia työehtosopimuksia, julkisten palvelujen yksityistämistä ja palkkajoustoja... Sehän on kunnon hallitusohjelma!”, kommentoi joku. ”Menettekö ehdolle presidentinvaaleihin?”

”En todellakaan”, tokaisi Trichet. ”Nämä ovat vain toimenpiteitä, jotka minun ja kollegoitteni mielestä ovat tärkeitä, jotta Euroopan talous kasvaa ja syntyy uusia työpaikkoja.”

”Siinä puhutaan ’rakenteellisista uudistuksista’”, joku jatkoi. ”Ne muistuttavat IMF:n 1980-luvulla ajamia rakennesopeutusohjelmia: markkinoiden vapauttamista ja säätelyn karsimista. Nämä ohjelmat eivät toimineet Latinalaisessa Amerikassa eivätkä Afrikassa. Miksi ne toimisivat nyt Kreikassa, Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa?”

Pääjohtaja ei suinkaan tyrmännyt kommenttia vaan vastasi yllättävä argumentilla: IMF:n ohjelmat olivat itse asiassa toimineet hyvin. ”Mitkä maat ovat parhaiten selviytyneet kriisistä?”, Trichet kysyi. ”Ne Latinalaisen Amerikan nousevat maat, jotka olivat tehtyjen rakenneuudistusten vuoksi paljon paremmassa asemassa vastaamaan kriisiin. Samoin Afrikassa näkyy hyviä esimerkkejä. Uudistukset ovat vapauttaneet tuotantovoimia.”

Edes taloustutkija Milton Friedman ei uskaltanut ennen kuolemaansa pysyä näin tiukasti asemissaan. Vuonna 2003 liberaaliajattelijoiden mestari totesi seuraavaa Argentiinan kriisistä: ”IMF:n edustajilla on tässä kiistaton vastuu.”2 Argentiinan parempi nykytilanne johtuu taas juuri siitä, että se torjui IMF:n suositukset. 3

Trichet’n tenttaus jatkui: ”Miksi ette suosittele yhtiöveron nostamista. Se oli 1980-luvulla 50 prosenttia ja tänä päivänä 33,3 prosenttia. Lisäksi Ranskan pörssin keskeisten yritysten todellinen veroprosentti on vain seitsemän.”

”On aina tarkasteltava laajempaa etua”, toteaa Trichet vähän tympääntyneenä. ”Mitä tapahtuu, jos Ranskassa kiristetään yhtiötoiminnan verotusta? Investoinnit katoavat ulkomaille eikä Ranskaan synny työpaikkoja. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on välttämätöntä, mutta Ranskaan ei saada työpaikkoja verottamalla yhtiötä täällä rankemmin kuin muissa maissa.” (Eikä sille voi mitään, jos ”laajempi etu” hyödyntää kaikkein hyvätuloisimpia – aivan sattumalta).

Trichet käytti samaa maalaisjärkeä televisiohaastattelussa 20. helmikuuta: ”Palkkojen nostaminen Euroopassa olisi vihonviimeinen teko.” Vastaavaa purkausta hän ei kohdistanut yhtiöiden osinkoihin, jotka nousivat samaan aikaan 13 prosenttia, 40 miljardiin euroon. Kohtuullisuuden nimissä hän puolusti myös Dominique de Villepinin hallituksen 2006 ajamaa nuorten työntekijöiden oikeuksia heikentävää työlakia, jota vastaan nuoret protestoivat kiivaasti.4 Sen sijaan Trichet on mainostanut joka puolella Eurooppaa ”työmarkkinoiden joustavuuden” tärkeyttä. Bonuksien suhteen hän taas katsoo, että palkassa on hyvä olla ”merkittävä bonusosa, kun kyseessä ovat niin arvaamattomat työtehtävät”. Oikeudenmukaisuuden vaatimus saa hänet tukemaan eläkeiän nostamista Ranskassa, Irlannissa, Portugalissa ja niin edelleen. Finanssitransaktioveroa hän ei tosin ”pidä toivottavana”. Trichet valittaa, että tällaiset vertailut korostavat ”asian poliittista puolta”. ”En ole mikään poliitikko”, pääjohtaja protestoi ja muistuttaa Euroopan keskuspankin epäpoliittisuudesta. Se palvelee ”17 hallitusta ja 332 miljoonaa kansalaista, jotka tulevat kaikista yhteiskuntaluokista”. Trichet myös toteaa, ”ettei hän halua kommentoida poliittisia aiheita”.

Trichet toimi aikanaan presidentti Valéry Ciscard d’Estaingin taloudellisena neuvonantajana. Pääministeri Édouard Balladur nimitti hänet 1986 talousasioista ja yksityistämisistä vastaavan ministeriön johtoon. Mikäli Trichet olisi jatkanut tällä tiellä, häntä olisi luontevasti voitu sanoa oikeistolaiseksi. Mutta Euroopan keskuspankin suojissa hän välttää tämän leiman puhumalla ”pankin itsenäisyydestä” ja verhoamalla päätöksensä ”tieteen” kaapuun.

Vaikka Vallatkaa Frankfurt -liike kokosi useita tuhansia mielenosoittajia lokakuussa Eurotowerin eteen vastustamaan kansainvälisen finassipääoman valtaa, vastaavia mielenosoituksia on nähty harvoin Kaisersstrasse 29 ikkunoiden alla. Sosiologi Frédéric Lebaron totesikin, että ”EKP on tehnyt itsestään näkymättömän. Se on asettunut asiantuntijan asemaan, puolueiden ja valtioiden yläpuolelle”.5 EKP:n maantieteellinen eristyneisyys ja sen käsittelemien asioiden
näennäinen monimutkaisuus suojelevat instituutiota kansalaisten katseilta.

Siksi monetaariset linjaukset – vahva euro ja taistelu inflaatiota vastaan– eivät enää näyttäydy poliittisina. Budjettien teko ja raha- ja sosiaalipoliittiset päätökset jäävät yhä enemmän Frankfurtin teknokraattien käsiin, ja he vakuuttavat meille, että ”muuta vaihtoehtoa ei ole”.

Trichet joutuu kuitenkin kohtaamaan opposition. Kyse ei ole työväen vastustuksesta vaan finanssipiirien sisäisestä oppositiosta. Hänen eteensä kokoontuneet taloustoimittajat ovat pukeutuneet samaan univormuun kuin pörssivälittäjät eivätkä he kiusaa kysymyksillä Portugalin kasvavasta työttömyydestä, kreikkalaisten diabeteslääkkeistä (joita ei enää korvata), Irlannin pienenevistä eläkkeistä ja sen sellaisista.

Pääjohtajaa kuitenkin ärsytti kysymys, jonka esitti saksalaisen talouslehden Börsen-Zeitungin toimittaja 8. syyskuuta: eikö EKP vaaranna asemaansa ”vakauden takaajana” ja muutu horjuvaksi pankiksi, kun se ostaa vaikeuksissa olevien maiden
joukkovelkakirjoja? Heti seuraavana päivänä EKP:n saksalainen pääekonomisti Jürgen Stark, joka oli ollut tiukan linjan puolestapuhuja, ilmoitti eroavansa keskuspankin johtokunnasta. Viime helmikuussa Axel Weber ilmoitti jättävänsä paikkansa sekä Saksan keskuspankin Bundesbankin pääjohtajana että EKP:n neuvostossa protestoidakseen EKP:n strategiaa, jota hän piti liian lepsuna. Samalla hän kieltäytyi ehdokkuudestaan Trichet’n seuraajana, kun tämän virkakausi päättyisi lokakuun lopussa. Hän arvosteli EKP:n pääjohtajaa lipsumisesta oikeaoppisesta linjasta!

Hanat auki

Ensin annetaan skannattu henkilökortti ja sitten eteen avautuu markkinapaikka Eurotowerin alakerroksessa: mitäänsanomaton sali, jossa on satakunta tietokonetta. Näppäimistöjen takana istuu miehiä puvuissaan ja naisia jakuissaan. Ruudulla vilahtelevat pörssikurssit. Markkinaoperaatioiden toteuttamisesta vastaava Paul Mercier kertoo, että täältä käsin ”järjestetään lainoja kaupallisille pankeille”. Juuri täältä lähtee rahaa eri puolille Eurooppaa. ”Joka tiistai meillä hyväksytään suuri määrä luottoja. Neuvosto päättää, kuinka paljon rahaa markkinoille laitetaan. Tässä tilanteessa olemme kuitenkin päättäneet antaa pankkien itse määrittää, kuinka paljon he haluavat lainata. Tämä on epätavallinen toimenpide, joka johtuu nykyisestä finanssikriisistä.”

Saman vahvistaa valuuttakaupan asiantuntija Ivan Fréchard: ”Tällä hetkellä me tarjoamme pankeille kaiken likviditeetin, jota ne vain haluavat. Kyse on täyden tarjonnan politiikasta.” Toisin sanoen kaikki annetaan mikä kelpaa. Valtioille annettaviin lainoihin sidotaan ehtoja – joskus hyvin tylyjä – mutta pankeille virtaa valuuttaa kuin hanasta vääntämällä.

Muun muassa Société Générale, HSBC ja BNP Paribas ovat saaneet välitöntä apua EKP:ltä, mutta Trichet ja Draghi eivät ole lähettäneet niiden johtajille kirjeitä vaatien pankkien irtaantumista veroparatiiseista, keinottelun lopettamista valtionveloilla tai reaalitalouden rahoittamista. Yhtäkään miestä mustissa ei ole nähty Crédit Agricolen tai Commerzbankin tiloissa tutkimassa pankkien tilejä ja julistamassa niistä ylimielisiä tuomioitaan.

Nenäliinoja, sateenvarjoja, kuppeja, suklaata ja muuta pikkutavaraa myyvän europutiikin edessä istuva euroedustaja Canfin tiivistää asian näin: ”Pelastaakseen järjestelmän EKP on avannut rahahanansa. Ongelmana on vain se, että putket ovat hajalla. Täältä virtaava raha ei päädy reaalitalouteen, koska välissä olevat kaupalliset pankit haluavat yhä sijoittaa rahojaan keinotteluun. EKP:n tehtävänä olisi varmistaa, että rahat virtaavat oikeaan suuntaan, mutta kahteen vuoteen se ei ole tehnyt mitään asian eteen.”

Euroedustaja Miguel Portas (Europarlamentin vasemmistoryhmä GUE-NGL) on seurannut läheltä Euroopan talouspolitiikan muotoutumista: ”Portugalille tehtiin pelastusohjelma, mutta EKP:n lainaamista 78 miljardista dollarista 54 miljardia meni suoraan maan luotottajille. Meille sanottiin, että etusija on pankeilla, jotka antoivat lainaa valtioille. Pelastusohjelmien rahoittamiseksi meillä Portugalissa leikataan palkkoja, vaikka minimipalkka on nytkin vain 485 euroa, ja eläkkeitä, vaikka ne ovat keskimäärin alle 300 euroa kuussa. Veden, kaasun ja sähkön hinnat ovat nousseet lähes parikymmentä prosenttia, ja arvonlisävero on nostettu 23 prosenttiin. Kaikki tämä samaan aikaan, kun suuria pääomia suojellaan täysimääräisesti vedoten siihen, että pitää houkutella sijoittajia.”

Irlannissa EKP pääsi pälkähästä. ”Kevään vaaleissa Työväenpuolueella oli iskulause ’It will be Labour’s way, or Frankfurt’s way’, kertoo euroedustaja Paul Murphy (myös GUE-NGL:stä). ”He lupasivat, että myös pankit ja yksityiset lainanantajat ottavat osan taakasta eikä kaikki jää kansalaisten harteille. Mutta Euroopan keskuspankki vaati, että luotonantajia ei saa rangaista. Pian vaalien jälkeen Irlannin niin sanotut sosialidemokraatit myöntyivät vaatimukseen kuten muut sosialidemokraatit eri puolilla Eurooppaa. Ne ovat polvillaan markkinoiden, EKP:n ja koko troikan edessä.”

Itsenäisyyden takuumiehet EKP painottaa aina tiedonannoissaan keskuspankin ”itsenäisyyttä”. Se muistuttaa mielellään Maastrichtin sopimuksen artiklasta 107: ”Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki tai niiden mikään päätösvaltainen elin ei voi pyytää tai hyväksyä ohjeita miltään yhteisön elimeltä tai instituutiolta, kansallisilta hallituksilta, jäsenvaltioilta tai muilta tahoilta.” Itsenäisyys poliittisesta vallasta on siis ehdoton. EKP:n uusi pääjohtaja Mario Draghi tuskin pelottelee finanssimaailmaa sen pahemmin kuin Trichet. Draghi oli Goldman Sachsin Euroopan toimiston varapääjohtaja ja vastasi nimenomaan valtiolainoista silloin, kun liikepankki vääristeli Kreikan tilejä.

Vuosina 1988–2006 EKP:n pääekonomistina toiminut Otmar Issing on euron henkinen isä, mutta hän on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Issingistä tuli vasta EKP-kauden jälkeen Goldman Sachsin kansainvälinen neuvonantaja. Bundesbankin pääjohtajana ja EKP:n neuvoston jäsenenä toiminut Axel Weber teki myös omat valintansa. Hän ei palannut yliopistovirkaansa vaan suostui sveitsiläispankki UBS:n varapääjohtajaksi – saatuaan palkaksi 1,7 miljoonan euroa ja osake-optioita. UBS-pankkia epäillään veronkierron
suosimisesta.

Yksikään euron temppelinvartijoista ei ole hetkeäkään harkinnut menemistä ranskalaisen, saksalaisen tai italialaisen ammattiyhdistysliikkeen palvelukseen. Näin ”itsenäisyys” on taattu.

Antoine Dumini & François Ruffin

1. Richard Heuzé: ”La BCE met de facto l'Italie suos tutelle”, Le
Figaro, Pariisi 8.8.2011.
2. ”Le triomphe du libéralisme”, Politique internationale, n:o 100, Pariisi, kesä 2003.
3. Katso Cécile Raimbeau: ”En Argentine, les 'piqueteros' s'impatient”, Le Monde Diplomatique, lokakuu 2011.
4. Ehdotus tehtiin maaliskuussa 2006 mutta peruttiin kuukautta myöhemmin voimakkaan protestiaallon jälkeen. Ehdotuksen mukaan töihin palkattu alle 26-vuotias olisi voitu ensimmäisen kahden työvuoden aikana erottaa ilman erillistä syytä.
5. Frédéric Lebaron: ”Ordre monétaire ou chaos social ? Le BCE et la révolution néolibérale”, Editions de Croquant, Bellecombe-en-Bauges, 2006.

Antoine Dumini & François Ruffin ovat toimittajia.

Käännös: Jorma Penttinen.

Ylös

LE MONDE DIPLOMATIQUE XIX

Kreikan nuorison toteutumaton kapina

Ateenan nuoriso nousi kapinaan joulukuussa 2008, kun yksi nuori oli kuollut poliisien luoteihin Exarchian kaupunginosassa. Miljoonat kreikkalaiset seurasivat nuorten perässä kaduille osoittamaan mieltään ja osa mielenosoituksista kärjistyi väkivaltaisiksi mellakoiksi. Finanssikriisi on sittemmin romuttanut maan talouden. Euroopan unioni ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat pakottaneet Kreikan hallituksen polvilleen kriisipaketeillaan, joiden ankaria ehtoja vastaan kansa protestoi kaduilla. Reilusti yli puolet Kreikan äänioikeutetuista jätti äänestämättä vuoden 2010 vaaleissa. Läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä ei silti osoita uudistumisen merkkejä, sillä protestiliikkeet eivät kanavoidu vaihtoehtoiseksi poliittisiksi liikkeeksi. Räjähdysaltis kyllästyminen vallitsee yhä Ateenan nuorison keskuudessa, kun todellisia poliittisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan ja nuorisotyöttömyys on noussut ennätyslukemiin.

Joulukuun 2008 nuorisomellakoiden kipinä pääsi irti pienenpienellä Messologiun kävelykadulla, pahamaineisen Exarchian kaupunginosan sydämessä Ateenassa. Kadun varrella on muutamia baareja ja puita. Kymmeniä nuoria istuu siellä täällä ryystämässä olutta, jotkut paljaalla maalla. Olutta juodaan kulmakaupasta ostetusta puolen litran pullosta: ”Se on halvempaa.”

Seinillä on joka puolella julisteita ja tägejä ja kuvia 15-vuotiaasta Alexista, joka kuoli 6. joulukuuta 2008 poliisin luoteihin.1 ”Se tapahtui täsmälleen tuolla”, nuorisojoukko näyttää mustaa marmorilaattaa. Kaikki olivat paikalla noina hulluina päivinä vuoden 2008 joulukuussa ja öinä, jotka olivat täynnä liekkejä, hajotettuja kauppoja ja kyynelkaasua.

Exarchiasta on kirjoitettu paljon. Sitä on kuvailtu anarkistien kokoontumispaikaksi, narkkarien luolaksi ja huligaanien turvasatamaksi. Voisi luulla saapuvansa kurkunleikkaajien kaupunginosaan, joka on täynnä mustiin pukeutuneita, huumeita käyttäviä nuoria. Mutta Exarchiasta löytyykin viehättävä pikkukatujen kudelma, joita reunustavat kymmenet ravintolat, baarit, kirjakaupat ja pienet käsityöläiskaupat. Viereisistä yliopistoista virtaa massoittain opiskelijoita, samoin kuin opettajia, älymystöä, taiteilijoita, vasemmistolaista väkeä. Kaduilla tulee vastaan myös lukuisia poliiseja. He ovat nilkkasuojuksilla, kypärillä, pistooleilla ja pampuilla varustettuja jykevärakenteisia nuoria miehiä – vyöhön kiinnitetty kaasunaamari kuuluu vakiovarusteisiin.

”Pidän paljon Exarchiasta”, väittää Christos Papoutsis, kansalaisten turvallisuudesta ja suojelusta vastaava ministeri.2 ”On kuitenkin valitettavaa, että ilman poliisien läsnäoloa Exarchian asukkaat nousisivat kapinaan, rikkoisivat korttelin kauppojen ikkunat ja heittelisivät Molotovin koktaileja.” Kadulla väite kumotaan tuota pikaa. ”Aivan puuta heinää! Ei täällä kukaan halua tuhota kauppoja”, korjaa Petros, yksi alueen asukkaista. ”Kytät ovat täällä saartamassa kaupunginosaa, rauhoittamassa porvaristoa ja vakuuttelemassa, että ’huligaaneja’ pidetään silmällä.”

Yksi merkillepantava yksityiskohta Ateenan maantieteestä on, että varakkain keskustan kaupunginosa Kolonaki sijaitsee vain yhden kadun päässä Exarchian ”vaarallisista sosiaaliluokista”. Vuoden 2008 joulukuussa raja ylitettiin, ja Kolonakian luksusliikkeet olivat mielenosoittajien ensimmäisinä kohteina. Nykyään alue on täpötäynnä poliiseja.

Vasemmiston uudelleenjärjestäytyminen ja vaalitappio

Mitä on jäljellä pari vuotta näiden tapahtumien jälkeen siitä vastarintaenergiasta, jota Kreikan nuoriso oli tulvillaan? ”Ei juuri mitään ja samalla aika paljon…”, vastaa Vangelis, anarkistisen AK-liikkeen jäsen. ”Muutamia kollektiivisia kasvimaita ja kymmenisen vallattua taloa Ateenassa”, hän lisää.

Vangelis pyörittää ystäviensä kanssa Themistokleouksenkadun anarkistien keskusta, joka pitää sisällään baarin, luentotilan ja luokkahuoneen maahanmuuttajille kielenopetusta varten. Kahden kadun päässä asukkaat ovat ottaneet käyttöön vanhan parkkipaikan ja muuttaneet sen pieneksi kasvitarhaksi, johon kuuluu itsepalveluperiaatteella toimiva baaritiski.

Kovien huumeiden käyttäjät on sen sijaan ajettu pois kaupunginosan pieneltä keskusaukiolta alueen asukasyhdistyksen ja kovaotteisten anarkistiryhmien yhteistyöllä. Aukiosta on tullut Exarchian järjestötoiminnan ja yöelämän keskus. Miksi kaikki tämä vaiva? ”Se antaa meille toivoa, että utopiamme ovat toteuttamiskelpoisia”, Vangelis kiirehtii vastaamaan.

Nuorison kapinaliikkeessä syntyi myös uusi antikapitalistinen liittoutuma nimeltään Antarsya.3 Se on noin kymmenen pienen äärivasemmistolaisen ryhmän yhteensulautuma, joukkoon kuuluu myös trotskilaisia ryhmiä. Tavoitteena on raivata poliittista toimintakenttää urbaanille vastarinnalle. Kymmenen kuukautta perustamisensa jälkeen Antarsya sai parlamenttivaaleissa 0,4 prosenttia äänistä. Sen sijaan vanhempi vasemmistokoalitio Syriza (Synaspimos Rizospastikis Aristeras) kärsi lokakuun 2009 vaaleissa tappion 4,6 prosentin äänisaaliilla ja menetti yhden paikan parlamentissa.

Sitten Kreikka suistui kriisiin. Koko vuotta 2010 leimasivat palkansaajien lakot ja mielenosoitukset. Exarchian nuoret ottivat osaa mielenosoituksiin. He ovat Christinan, 26-vuotiaan työttömän arkkitehdin, tavoin vakuuttuneita, että Papandreoun, IMF:n ja Euroopan unionin allekirjoittama lainasopimus ”ei ole muuta kuin kapitalismin uusi temppu, jonka tarkoituksena maksattaa työväenluokilla velka, jota he eivät ole aiheuttaneet”.

Mielenosoitukset eivät kuitenkaan olleet joka kerralla yhtä runsaslukuisia, lukuun ottamatta ehkä toukokuun 5. päivää. ”En ole koskaan nähnyt kadulla yhtä paljon ihmisiä. Se oli mieletöntä!”, innostuu Xenia, sosiaalipsykologian professori Panteionin yliopistosta Ateenassa. ”Kerran joku ryhmä alkoi huutaa: ’Palakoon koko helvetin parlamentti!’ Ja koko joukko toisti mylvien perässä. Hävettää sanoa, mutta myös minä olin silloin huutamassa.” Hänen ystävänsä Maria, talousministeriön hallintopäällikkö lisää: ”Uskon, että ilman niitä kolmea kuolonuhria olisimme tänään parlamentissa.” Kolme työntekijää tukehtui kuoliaaksi mielenosoituksen aikana syttyneessä toimistotulipalossa, mikä oli kohtalokas isku kansalaisliikehdinnälle.

Kun poliisi ei saanut kiinni kolmea tuhopoltosta vastuussa ollutta huppupäätä, maaperä oli hedelmällinen kovassa huudossa oleville spekulaatioille salaliitoista ja hallituksen sekaantumisesta tuhopolttoon. Vielä saman päivän iltana poliittinen tähtijuontaja Yannis Pretenderis ärjyi televisiokanava Megalla: ”Tässä seuraus siitä kun kadulla huudetaan ’Alas parlamentti’.”

Valta kahden perheen käsissä

Jos haluaa todella saada kattavan kuvan Kreikan nuorison mielenlaadusta, on otettava etäisyyttä Exarchiaan. Tuo voimakkaita kuvia etsivän median vahva magneetti ei ole Kreikka pienoiskoossa, vaikka sen ylipolitisoituneet nuoret ja anarkistiryhmät voivatkin kriisin aikana muodostaa tärkeän etujoukon.

Joka ilta Psirin, Monastirakin ja Gazin kaupunginosien baarit, jotka sijaitsevat muutaman sadan metrin päässä Akropoliksesta luoteeseen, täyttyvät laitakaupungilta tulleesta vakiojengistä. Giorgos, Hara, Panos, Elena, Efthinia, Michalis, Peter ja Lalin olivat kaikki osoittamassa mieltään joulukuussa 2008. He ilmaisevat mielipiteitään intoutuneesti istuessaan hunajalla jatketun, kuumana karahvista tarjoiltavan rakomeloviinilasiensa ääressä. ”Koko koulu oli kaduilla”, kertoo Panos. ”Halusimme näyttää, että olemme paikalla ja olemassa. Mutta mikään ei muuttunut!” Opiskelija ja 3,5 euron tuntipalkkaa nostava tarjoilija Panos kiivastuu: ”Se on aina tätä samaa paskaa! Tiedän, etten saa töitä. Valta on pysynyt jo puoli vuosisataa kahden perheen hallussa ja siinä kaikki. Voiko sitä muka kutsua demokratiaksi?”4 Karamanlisin perhe on hallinnut
oikeistopuolue Nea Demokratiaa vuodesta 1955 lähtien. Sosiaalidemokraatteja ovat puolestaan hallinneet Papandreout jo 70 vuoden ja kolmen sukupolven ajan.

Näille nuorille EU:n ja IMF:n lainasopimus on ”aivan liian monimutkainen.” Ennen kuin he ovat edes yrittäneet ymmärtää sen sisältöä, he ovat vakuuttuneita, että sopimus ”ei tule muuttamaan mitään Pasokin ja ND:n organisoimassa korruptoituneessa järjestelmässä”. Kukaan heistä ei ole enää käynyt vuoden 2010 mielenosoituksissa. ”Kaduilla liikkuminen on käynyt liian vaaralliseksi – vastustan väkivaltaa”, perustelee Lalin. Efthinian mukaan ”ammattiliitot ovat joka tapauksessa Pasokin hallinnassa”. Kukaan heistä ei kuulu järjestöihin. ”Meillä on musiikki ja ystäviä, se riittää!”

Epätoivoa talouden kuristuksessa

”On totta, että suurin osa vuoden 2008 mielenosoituksiin osallistuneista nuorista ei lähtenyt enää mukaan vuonna 2010”, vahvistaa Rania Astrinaki, Panteionin yliopiston sosiaaliantropologian laitoksen lehtori. ”Vuonna 2008 heidän osallistumisensa mielenosoituksiin ja jopa väkivaltaisuuksiin oli laajamittaista kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa, mutta heidän perimmäisiä motiivejaan ei tarkasti tiedetä.”

Onko nuorison ja palkansaajien liittyminen yhteen samaksi kapinaksi mahdollista? Teoriassa monet tekijät näyttävät yhdistävän heitä. Samat vuoden 2008 ongelmat tuntuvat yhä nuorison keskuudessa ja ovat muuttuneet jopa pahempaan suuntaan: tutkinnoilla on vähän arvoa ja eivätkä niiden haltijat löydä yliopistosta valmistuttuaan kunnollista työtä, hinnat nousevat, poliisi toimii yhä aggressiivisesti. Nuorten vähimmäispalkasta on vasta äskettäin tullut lakisääteinen (592 euroa kuukaudessa) ja he saavat vähemmän rahaa vanhemmiltaan, jotka puolestaan ovat joutuneet talouskurin kouriin. Vuoden 2010 kesästä lähtien ihmiset ovat saanet tuntea velkakriisipakettien ankarat vaikutukset.

Sama keltainen kyltti seisoo joka puolella kaduilla, kauppojen ikkunoissa ja talojen ovissa: enoikiaztai, vuokrattavana. Virkamiehille ei maksettu tavanomaisia heinäkuussa maksettavia lomarahoja, puolen kuukauden palkkaa. Hintojen nousu sokeeraa kansalaisia. Yksityisellä puolella yritykset sulkevat oviaan tai tarkastelevat uudemman kerran työehtosopimuksia. ”Sanomme sen selvästi: vuosi 2011 tulee olemaan Kreikalle hirvittävä”, kertoo Savas Robolis, taloustieteen professori ja työntekijöiden keskusjärjestö GSEE:n tutkimusinstituutin tieteellinen johtaja. Vuoden 2011 lopussa työttömien määrä ylittänee miljoonan rajan, mikä tarkoittaa 20 prosentin työttömyyttä, kun vuonna 2009 luku oli 15 prosenttia.5 ”Tämän lisäksi kukaan ei usko hallituksen esittämien verojärjestelyjen oikeudenmukaisuuteen, joiden läpimenoa voideltiin ’olemme kaikki syyllisiä’ -tapaisilla slogaaneilla (syyllisiä petokseen, kähmintään, korruptioon, velan ottoon ja niin edelleen).”

”Verojen takaisinperintä ei ole ainoa yhä edelleen korruptoitunut järjestelmä Kreikassa. Maan politiikassa on myös tiiviitä kytköksiä korkeimpien poliittisten tahojen ja muutamien perheiden välillä, ne ovat tulleet upporikkaiksi tehtyään valtion kanssa yhteistyötä aseteollisuuden, telekommunikaation, merenkulun ja energiatalouden aloilla”, paljastaa kirjailija Takis Theodoropoulos.6 ”Näiden perheiden toimia ei koskaan tutkita, kun taas tavallinen tallaaja ponnistelee laittaakseen 300 euroa sivuun talteen lahjukseksi, fakelakiksi, lääkärilleen akuutin tarpeen varalle.”7

Vastarinnan vaikeus

On monia syitä, jotka estävät poliittisen tilanteen kärjistymisen suoranaiseksi kansannousuksi. Ensinnäkin monet kreikkalaiset omistavat ykkösasuntonsa lisäksi vuokra-asunnon tai palan maata. Omaisuus toimii jonkin aikaa iskunvaimentimena kriisin puhkeamiselle.

Politiikassa äärimmäinen pirstaleisuus haittaa massiivisen liikkeen muodostumista. Sosiaalidemokraattisen hallituspuolueen Pasokin hallitsemaan vasemmistorintamaan voi laskea jopa kuusikymmentä eri ryhmittymää. ”Sosiaalinen tyytymättömyys voi levitä, mutta ei ole kuitenkaan olemassa mitään organisaatiota, joka kykenisi muuttamaan tämän voiman poliittiseksi vastarinnaksi”, suree Manos Skoufoglou, entinen Polytechneionin arkkitehtuurin opiskelija ja trotskilaisen OKDE Spartakosin jäsen. ”Lokakuussa 2009 äänestin Syrizaa”, kertoo Marina, erään anarkistisen teatterin pianisti. ”Olen kuitenkin pettynyt. He eivät lakkaa riitelemästä keskenään. Olen saanut tarpeekseni.”

Myös etujärjestöjen puolella vallitsee pysähtyneisyys. Kreikan ammattiyhdistysliikkeet keskittyvät itse asiassa kahteen keskusjärjestöön, yksityisen sektorin GSEE:hen ja julkisen alan ADEDY:hyn. Koska kummankin johdossa on Pasokin vaikutusvaltaisia johtajia, ne eivät tule vaatimaan velkasopimuksen alasajoa. Sitä vastoin ne haluavat yleislakkojen ja mielenosoitusten kautta pakottaa hallituksen ja IMF:n lieventämään kansantalouden ankaraa vyönkiristystä.

Kreikan politiikan ominaispiirre on yhä voimissaan porskuttava kommunistinen puolue KKE.8 Se kahmaisi lähes 11 prosenttia äänistä marraskuun 2010 paikallisvaaleissa ja vastustaa jyrkästi kaikkea yhteistyötä muiden vasemmistovoimien kanssa. ”Olisi työväenliikkeen törkeää pettämistä, jos tekisimme yhteistyötä GSEE:n tai ADEDYN:n kanssa. Eritoten nyt, kun he tekevät kaikkensa, jotta työläiset hyväksyisivät hallituksen brutaalit toimenpiteet ja viljelevät ajatusta, että nämä toimet ovat epäoikeudenmukaisia mutta välttämättömiä”, selittää KKE:n pääsihteeri Aleka Papariga.9 Suurten mielenosoitusten aikana jokainen vasemmistoryhmä piti huolen siitä minkä lipun alla seisoi: kun GSEE ja ADEDY kutsui väkensä Omonian aukiolle, KKE valitsi Syntagman aukion ja äärivasemmiston ryhmät Patissonin puistokadun kivenheiton päässä anarkisteista.

Toinen nimenomaan Kreikalle ominainen piirre on anarkistien merkittävä painoarvo, lähes yhtä vahva kuin Espanjassa. ”Anarkistien johtamat väkivaltaiset kahakat vuonna 2008 saivat aikaan liikkeen buumin: jäsenmäärä nousi viidestä tuhannesta kymmeneen tuhanteen, tasaisesti ympäri maata”, kertoo anarkistiliitto ESE:n Yannis Androulidakis. Anarkistit, jotka vaativat ”väkivaltaa hallituksen harjoittamaa väkivaltaa vastaan”, nauttivat eräänlaista hyväksyntää vasemmiston piirissä.10 Heidän läsnäolonsa on kuitenkin kaksiteräinen miekka: väkivalta ilman rajoja saa monet mielenosoittajat kaikkoamaan sen sijaan, että yllyttäisi kansan yleiseen kapinaan. Lalinin ja hänen ystäviensä tapaan monet nuoret eivät enää osallistu mielenosoituksiin, koska he pelkäävät ”kukuloforeja (ikkunoita rikkovia ja polttopulloja heitteleviä huppupäitä) ja kyynelkaasua, jolla poliisit heille vastaavat”.

Ekonomisti Kostas Vergopoulosin tapaan jotkut ajattelevat, että ”tilanne on räjähdysherkkä ja jokin odottamaton tapahtuma riittää sytyttämään väkivaltaisuudet”. He syyttävät IMF:n suunnitelmaa siitä, että ”se luo noidankehän kaltaisen tilanteen: laskemalla kansalaisten tuloja kulutus lähtee laskuun, mikä taas saa yritykset sulkemaan ovensa, luo työttömyyttä, madaltaa tuloja entisestään ja niin edelleen”. Toiset ovat Takis Theodoropoulosin tapaan hyvin huolissaan ja pelkäävät ”eräänlaista kontrolloimatonta väkivaltaa, kaikki kaikkia vastaan tilannetta”. Pianisti Marina jakaa saman huolen: ”Pelkään todella fasismin kasvua. Joka ilta Agios Pandeleimosin kaupunginosassa, Exarchian lähellä, äärioikeistolaiset ryhmät hyökkäävät kaduilla maahanmuuttajien kimppuun.”

Silti Ateenan kaduille kerääntyy melkein joka päivä vihaista työväkeä. Mikään yksittäinen vaatimus ei kuitenkaan erottaudu joukosta. Kaduilla on autonkuljettajia, hedelmien ja kasvisten tuottajia, urheiluministeriön virkamiehiä, ovensa sulkeneen kustantamon työntekijöitä, nuoria lääkäreitä, jotka eivät ole saaneet palkkaansa. Hallitus puolestaan levittää poliisivalvonnan parlamenttitalon ympärille ja koko kaupungin keskustaan, josta on tullut kuin piiritetty linnoitus. ”Papandreou tietää, etteivät ihmiset tule hyväksymään ankaraa kulukuria”, analysoi Sophia, opiskelija Exarchiasta. ”Hän haluaa saada heidät pelkäämään ja viedä siten pienimmätkin mielenosoitushalut.”

Pierre Daum on ranskalainen toimittaja.

1. Katso Valia Kaimaki, ”Aux banques ils donnent de l’argent, aux jeunes ils offrent… des balles ”, Le Monde Diplomatique, tammikuu 2009.
2. Poliisin toiminnasta vastaavalla ministeriöllä oli aikaisemmin nimenään ”yleisen järjestyksen ministeriö”. Vuoden 2009 lokakuussa valtaan tulleet sosiaalidemokraatit ilmoittivat muuttavansa nimen, koska halusivat luoda sovintoa kansalaisten ja poliisin välille. Perustettiin Dias, liikkuva mellakkapoliisiyksikkö. Diasit ovat 20 moottoripyöräpoliisin ryhmiä, jotka parivaljakkoina partioivat alinomaa kaupungin keskustassa (”toinen ajaa, toinen pamputtaa”).
3. Antarsya tarkoittaa myös kapinaa, vastarintaa tai kansannousua.
4. Ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa lokakuussa 2009 ND menetti enemmistöpaikkansa parlamentista. PASOK sai 160 paikkaa parlamentista, kun Nea Demokratia jäi vain 91 paikkaan.
5. Maaliskuun 2011 lopulla työttömyys oli noussut maan tilastolaitoksen mukaan uuteen ennätykseen, 16,2 prosenttiin. Erityisen vaikea on nuorisotyöttömyys: 15–24-vuotiaista työttömänä oli nyt 42,4 prosenttia. 25–34-vuotiaista työttömänä oli 22,6 prosenttia. Maaliskuussa työttömien lukumäärä oli 811 000. Työssä käyviä on noin 4 185 000.
6. L’Invention de la Vénus de Milo, Sabine Wespieser, Paris, 2008.
7. Kreikan julkisen terveydenhuollon mätäpaise, jonka mukaan jokainen potilas antaa lääkärilleen tai kirurgilleen pienen seteleillä täytetyn kirjekuoren, jos hän haluaa tulla asianmukaisesti hoidetuksi.
8. Kommunistien suhteellinen suosio selittyy heidän sankarillisella roolillaan taistelussa natseja vastaan, sisällissodan aikaisilla (1946–1949) tuhansilla uhreilla ja diktatuurin vastaisella taistelulla. KKE:n kannanottojen radikaalius – kansanedustajien korruptoituneisuudesta ja vaatimus erottaa Kreikka EU:sta ja Eurosta – saa osan nuorista pauloihinsa.
9. Hän suostuu hyvin harvoin haastatteluun, mutta hän suostui poikkeuksellisesti vastaamaan joihinkin kysymyksiimme kirjeitse.
10. Tästä on osoituksena esimerkiksi järjestetty tukikonsertti, johon Simo Seisidin puolesta 26. elokuuta Ateenassa, johon osallistui viisituhatta ihmistä. Seisid istuu vankilassa heitettyään Molotovin koktaililla poliisien bussia.

Käännös: Joonas Maristo.

Ylös

LE MONDE DIPLOMATIQUE XVIII

Koittaako vihdoin Arabian kevät?

Tunisian kansannousun jälkeen satojen tuhansien mielenosoittajien kantamat plakaatit ovat palanneet Kairon, Bagdadin, Manaman, Bengasin, Sanaan, Rabatin ja Algerin kaduille vuosikymmenten poissaolon jälkeen. Halveksutusta ”arabikadusta” on tullut ”kansa”, johon kuuluu kaikkia yhteiskuntaluokkia ja ikäryhmiä. Mielenosoittajien iskulauseet kuvaavat tavoitteita niukkasanaisesti ja selkeästi: ihmiset haluavat poliittista vapautta, vapaita vaaleja, korruption loppua ja turvallisuuskoneistojen purkua. Toiveisiin kuuluvat myös arvokkuus sekä mahdollisuus työhön ja kunnolliseen palkkaan.

Vuonna 1956 Egyptin karismaattinen johtaja Gamal Abdel Nasser nousi arabien vastarinnan keulakuvaksi voittoisassa taistelussaan Israelia tukeneita Ranskan ja Britannian siirtomaavaltoja vastaan. Suezin kanavan kriisin jälkeinen aikakausi päättyi raa’asti, kun Egyptin, Syyrian ja Jordanian armeijat hävisivät Israelille sodassa vuonna 1967 ja Nasser kuoli ennenaikaisesti syyskuussa 1970. Vuosina 1975–1990 puolisotilaalliset joukot, vieraat armeijat ja Israelin miehitys ajoivat Libanonin kaaokseen ja väkivaltaan. Algerian ja Irakin veriset konfliktit nousivat seuraavaksi kansainvälisen huomion keskipisteeseen. Valtaapitävät saattoivat vahvistaa asemiaan vetoamalla poliittisen vakauden säilyttämiseen. Libanonin ja myöhemmin Irakin varoittavat esimerkit leimasivat arabien yleistä tietoisuutta.

Muutkin tapahtumat ovat jättäneet jälkensä arabiyhteiskuntiin. Islamiin perustuvat ideologiat ovat korvanneet maallisen, siirtomaavaltaa vastustavan kansallismielisyyden samaan aikaan kun Persianlahden öljyvaltioiden tukema salafismi ja varsinkin saudiarabialainen wahhabismi on levinnyt. Arabialaisesta kansallismielisyydestä tehtiin kaiken pahan alku ja juuri kun taas pan-islamilaista solidaarisuutta pidetään elämäneliksiirinä.

Jo 1970-luvulla Islamilainen konferenssi yritti tavoitella pan-islamilaista solidaarisuutta: Saudi-Arabian ja Pakistanin tukema konferenssi jätti varjoonsa niin sitoutumattomien maiden liikkeen kuin sisäisten kamppailuiden halvaannuttaman Arabiliiton. Vuosikymmenen lopulla Riyadin ja Islamabadin hallinnot onnistuivat rekrytoimaan arabinuoria neuvostojoukkojen vastaiseen jihadiin Afganistanissa. Jihadismi levisi sittemmin Bosniaan, Tšetšeniaan ja lopulta Kaukasiaan. Osa liikkeestä ryhtyi toimiin maallistumista ja uskostaan luopuneita vastaan. Heidän älyllinen sankarinsa oli Sayyid Qutb ja sotilaallinen sankari Osama bin Laden.1

Myös Iranin vallankumouksen ideologia vaikutti osaltaan arabimaailmaan, vaikka vallankumouksen shiialainen tausta ja jotkin perustuslailliset periaatteet erottivat sen wahhabismista. Iranin vallankumous piti itseään anti-imperialismin ja edeltävän aikakauden sosialismin perillisenä. Vallankumous oli myös antisionistinen ja käytti islamistista kieltä. Saddam Husseinin vuonna 1980 aloittaman sodan oli tarkoitus vähentää Iranin uutta vaikutusvaltaa Lähi-idässä.

Uskonnollisten identiteettien monimutkaisuudet ovat myös johtaneet vahvoihin jännitteisiin arabimaissa. Äärimmäisen tapaus on vuosien 1991–2000 Algeria. Kaikkialla arabimaailmassa islamismin mörkö on vahvistanut vallitsevien tahojen valtaa ja poliisivoimien kaikkivoipaisuutta, eurooppalaisten ja Yhdysvaltojen hallitusten hiljaisella suostumuksella. Al-Qaidan veriset iskut New Yorkiin ja Washingtoniin 11. syykuuta 2001 muodostivat uuden, vielä suuremman harhautuksen.

Terrori-iskut vahvistivat ”maltillisia” hallintoja, joiden ulkopolitiikka sopi yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten toiveisiin ja pelkoihin, ja jotka jättivät kritisoimatta Israelin väkivaltaa palestiinalaisia ja libanonilaisia kohtaan. Länsimaiden diplomatian tavoitteet typistyivät Iran–Syyria-akselille eli maihin, jotka Washingtonin hallinnon mielestä ovat kapinallisia ja tukevat kahta Israelin vastustajaa: libanonilaista Hizbollahia ja palestiinalaista Hamasia. Ottaen huomioon Lähi-idän poliittisen näköalattomuuden kuinka moni olisi arvannut ennakkoon arabikansannousujen laajuutta?

Tarkoitushakuista sokeutta

Tarkkailijoiden täydellinen sokeus talous- ja sosiaaliasioissa on vaivannut niin arabimaailmassa kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissakin. Monikansalliset suuryhtiöt ovat tehneet valtavia voittoja viimeisen kolmen vuosikymmen aikana arabitalouksien asteittaisessa vapauttamisessa samaan aikaan kun arabimaiden hallitsijat lähipiireineen ovat pystyneet kokoamaan uskomattomia omaisuuksia käytettäväksi luksusliikkeissä ja kiinteistömarkkinoilla Euroopassa ja muualla. Neoliberalismin aikakaudella vallankammareiden mahdollistamalla öljyrahojen väärinkäytöllä miljardööreiksi rikastuneita arabiliikemiehiä pidettiin arabitalouksien modernisaation parhaimpina merkkeinä. Entiset nationalistiaktivistit ja marxistit ovat kääntyneet yhdysvaltalaismalliseen neoliberalismiin – ja konservatismiin. Öljyraha puhuu arabimediassa.

Kaikki muu on unohdettu: huolestuttavat työttömyysluvut (jotka ovat huomattavasti maailman keskiarvoa korkeammat varsinkin nuorison keskuudessa), aivovuoto, kasvavat muuttovirrat, suurien lukutaidottomuuspesäkkeiden ylläpito, jättiläismäiset hökkelikylät, erittäin suurten sosiaaliturvan ulkopuolelle pudonneiden väestönosien olematon ostovoima, yleistynyt korruptio, keskiluokkien inho. Yksityinen sektori on suuri korruptoija ja usein, kuten Tunisiassa, korkeimpien hallinnon edustajien saalistuksen uhri. Suhteellisesti nousseet kasvukäyrät ja kansainvälisten rahoituslaitosten ja Euroopan unionin miellyttämiseksi tehdyt uudistukset peittävät toisenlaisen sosiaalisen ja taloudellisen todellisuuden.2

Paikalliset yksityisinvestoinnit ajautuvat luksuskiinteistömarkkinoihin tai turismiin ja ajoittain myös jakeluun, pankkeihin, televiestintään tai lukuisiin yksityistämisiin (katso Samir Aitan artikkeli). Pörssit ja kiinteistöjen hinnat kasvavat voimakkaasti, mutta rikastuttavat edelleen pieniä piirejä. Kasvavat omaisuudet ovat täysin eri luokissa muun talouden heikon tuottavuuden kanssa, jonka potentiaalista hyödynnetään vain pieni osa. Investoinnit maatalouteen, teollisuuteen tai korkean lisäarvon aloihin (tietotekniikkaan, elektroniikkaan, lääketieteelliseen tutkimukseen ja teknologiaan, aurinkoenergiaan, jätteidenkäsittelyyn, ympäristöön, veden hallintaan) ovat olleet täysin riittämättömiä. Tutkimus- ja kehityslaitokset ovat jokseenkin tuntemattomia yksityisellä sektorilla, joka investoi ainoastaan taloudellisesti riskittömiin, mutta korkean tuoton toimintoihin.

Reaalitalouden kehityksen taso ei ole koskaan kiinnostanut hallituksia – tai maita, jotka niitä tukevat.3 Maastamuuttoa suositaan ratkaisuna väestönkasvuun ja työttömyyteen. Sitä kehutaan kaikkien kansainvälisten järjestöjen raporteissa ihmeratkaisuna köyhyyden ongelmiin, vaikka sen myönteisiä vaikutuksia työvoiman lähtömaalle ei olekaan todistettu. On tyydytty perustamaan mikrolainaohjelmia, jotka ovat kyllä hyviä helpottamaan köyhyyttä, mutta eivät pysty sitä poistamaan.

Vallankaappausten uhka

Kiperä kysymys onkin, miten nykyiset liikkeet voisivat vastustaa muiden voimien kaappauksia, jopa vasta-vallankumousta. Arabimaailman tie kohti vapautta ja uudelleen löydettyä omanarvontuntoa, niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, tulee olemaan pitkä ja raskas. Vapausliikkeen tukahdutus voi olla julmaa, sisällissota kummitella ja ulkomaiset väliintulot moninkertaistua, kuten on jo nähty Libyassa ja Bahrainissa. Pysähtyykö Arabian kevät Tunisiaan ja Egyptiin?

Ensimmäinen orastavia vallankumouksia varjostava vaara on Yhdysvaltojen ja Euroopan esittämä halu ”yhdistää” syntyvät demokratiat. Siis saada uusia asiakkaita dollari- tai europanoksilla? Eikö olisi jo aika antaa marssivien kansojen ottaa vastuu omasta tulevaisuudestaan ilman, että heidän asioihinsa aina sekaannutaan ja näytetään tietä? Niin älykköjen kirjoituksissa kuin valaistuneiden uskonmiesten ja ihmisoikeuksien puolustajien taholta tasavaltalaisuuden ja kansalaisuuden periaatteita on tehty tunnetuksi jo 1820 lähtien arabimaailman eliittien keskuudessa. Arabirenessanssin eli Nahdan ajattelijat ovat edesauttaneet vapauden edistymistä Euroopassa levinneen aatteen vanavedessä. Ennen monarkiaa Egyptissä oli vilkas parlamentaarinen elämä, samoin tasavaltalaisessa Syyriassa ja Irakissa ennen Baath-puolueen upseerien valtaannousua. Ja mitä tulee Tunisiaan, sen älymystö on 1900-luvulta lähtien ottanut osaa modernien perustuslaillisten periaatteiden levittämiseen. On siis kiireellisesti syytä kiittää eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia huolehtimisestaan ja lähteä omille teille.

Toinen vaara piilee paikallisten talouksien heikkoudessa ja niiden riippuvuudessa elintarvikkeiden tai muiden välttämättömien hyödykkeiden tuonnista. Ristiriita syntyy siitä, että kaikilla näillä talouksilla on riittävästi rahavaroja uuden talouden alkuinvestointeihin, mutta uuden dynamiikan käyttöönotto vaatii sen, että alhaisen lisäarvon tuotantoon perustuvaa taloutta uudistetaan juuria myöten. Vain näin luodaan mahdollisuudet tuottavalle ja käytettävissä olevia luonnonvaroja ja työvoimaa hyödyntävälle uudelle taloudelle. Pitäisi houkutella takaisin muualle siirtyneitä ammattilaisia, jotka yhteisellä ponnistuksella kotimaahan jääneiden kanssa voisivat Aasian tiikereistä inspiroituen luoda ulkomaisesta avusta vapaan suunnan julkiselle politiikalle.4

Kolmas vaara on sosiaalisen vastakkainasettelun syntyminen kaupunkien keskiluokan ja niin maaseudulla kuin kaupungeissakin asuvien alempien yhteiskuntaluokkien ja köyhien välillä – niiden yhtenäisyys on tähän asti muodostanut liikkeiden menestyksen ytimen. Erityisen vaaralliseksi voisi muodostua talouselämän ja keskiluokkien eturyhmä köyhempien ryhmien, mukaan lukien työntekijöiden, vaatimusten torjumiseksi. Yhdistettyinä poliittisiin ja ulkopuolelta tuleviin taloudellisiin intresseihin ne voisivat vähitellen painaa unholaan kaiken sen, jonka kansan paluu kadulle on saanut aikaan. Oikeutetut palkkavaatimukset pitää täyttää, mutta ansiotaso voisi olla huomattavasti parempi, jos tuotannon välineet siirtyisivät nopeasti pois matalan lisäarvon taloudesta ja investoinnit keskitettäisiin tutkimukseen, kehitykseen ja innovoiville aloille – talouden monimuotoistamiseen myös muille aloille kuin kiinteistöihin, finanssialaan ja vähittäismyyntiin. Verotusjärjestelmiin täytyy tehdä radikaali muutos tasapuolisen ja oikeudenmukaisen verotuksen aikaansaamiseksi.

Viimeinen vaara on valtaan takertuneiden vanhojen johtajien korostama: alueellisuus ja tribalismi, toisin sanoen sunnien ja shiiojen tai muslimien ja kristittyjen ristiriidat. Ne heijastavat pikemminkin taloudellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoisesta kehityksestä johtuvaa pahoinvointia kuin perustavanalaatuista sisäisten identiteettien vastakkainasettelua. Ainoastaan uuden taloudellisen dynamiikan käyttöönotto voi lopettaa näidenkin ristiriitojen väärinkäytön.

Geoges Corm

Geoges Corm on taloustieteilijä ja Lähi-idän historioitsija, joka toimi Libanonin valtiovarainministerinä vuosina 1998–2000. Hän on kirjoittanut muun muassa kirjat Proche-Orient éclaté, 1956-2010 (Gallimard, Pariisi, 2010) ja Nouveau Gouvernement du monde. Idéologies, structures, contre-pouvoirs (La Découverte, Pariisi, 2010).

1. Egyptin Muslimiveljeskunnan johtaja, joka teloitettiin vuonna 1966.
2. ”L’aggravation des déséquilibres et des injustices au Proche- Orient”, Le Monde diplomatique, syyskuu 1993.
3. ”L’ajustement structurel du secteur privé dans le monde arabe”, teoksessa L’Economie de la paix au Proche-Orient, osa II, Pariisi, 1995.
4. Vuosina 1970–2000 ulkomailla asuvien lähettämästä rahasta muodostui 359 miljardin euron potti pelkästään Välimeren ympärillä sijaitsevissa arabimaissa. Ulkomaisen avun (mukaan lukien sotilaallisten) yhteisarvo oli noin 100 miljardia dollaria. (Maailmanpankin muuttoliiketietokanta ja OECD:n kehitysapukomitean tietokanta).

Käännös: Karoliina Härkönen.

Ylös

LE MONDE DIPLOMATIQUE XVII

Euroopan äärioikeiston kolme perhettä

Äärioikeisto on kahdessa vuodessa ylittänyt kymmenen prosentin
kannatuslukemat useassa Euroopan maassa, kuten Belgiassa (10,9
prosenttia), Bulgariassa (12 prosenttia), Ranskassa (10 prosenttia),
Unkarissa (14,8 prosenttia), Alankomaissa (17 prosenttia) ja Norjassa
(22,9 prosenttia). Kyse ei kuitenkaan ole mistään yhtenäisestä
ryhmästä. Kaksi teemaa on kaikille yhteisiä: sosiaalisen kriisin
hyväksikäyttö ja muslimien vieroksunta.

Äärioikeisto ei tosiaankaan ole entisellään. Mitä on jäänyt jäljelle
”vahvojen miesten” sovinistisesta kultista, varsinkin kun Ranskan äärioikeiston Front nationalin (FN) puheenjohtajuus siirtyi naiselle – vaikkakin perustajansa tyttärelle Marine Le Penille? Viekö Benediktus XIV katolista kirkkoa lähemmäksi fundamentalisteja? Ryhtyvätkö järjestöt, jotka pitkään tukeutuivat kristilliseen moraaliin, puolustamaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja valitsemaan johtajia, jotka pitävät itseään seksuaalivähemmistönä? Entäpä perinteinen välinpitämättömyys juutalaisvihaa ja holokaustin kieltämistä kohtaan? Suurin osa tämän päivän äärioikeistoliikkeistä antaa nimittäin tukensa lännen etujoukkona toimivalle Israelin hallitukselle.

”Islamilaisen invaasion” vastustamisesta onkin tullut liikkeitä yhdistävä tekijä, kun taas näkemykset esimerkiksi globalisaatiosta, kansallisvaltiosta, Euroopasta, protektionismista, hyvinvointivaltiosta, julkisista palveluista ja Yhdysvalloista poikkeavat toisistaan. Voidaanko ylipäänsä puhua ”uudesta eurooppalaisesta äärioikeistosta”? Parhaat tarkkailijat vastaavatkin jesuiittojen tapaan kysymykseen uudella kysymyksellä: eivätkö kaikki nämä termit sisälläkin ansan?

Ovatko nykyiset liikkeet edes ”uusia”? ”Lukuun ottamatta Geert Wildersin Vapauspuoluetta (Parti Voor de Vrijheid, PVV), kyse on vanhoista äärioikeistolaisliikkeistä”, vakuuttaa Piero Ignazi, Bolognan yliopiston yhteiskuntatieteiden professori.1 Luotettaviksi puolueiksi pyrkivät liikkeet ovat ristiriidassa uusfasistisen perinteensä kanssa. ”Varsinainen uutuus liittyykin aikakauden ajatusmaailmaan, perinteisen kommunistivihollisen katoamiseen, mikä on korvattu islamistivihollisella, tai yksinkertaisesti muslimeilla.”

Tämä on paluuta saksalaisfilosofi Oswald Spengleriin, jonka 1918 ja 1922 julkaistu Länsimaiden perikato aseisti älyllisesti Weimarin tasavaltaa vastustaneet diktaattorikokelaat.2 Vaikka mustien voimien kaukaisten jälkeläisten viimeaikainen vaalimenestys liittyykin eurooppalaisen politiikan oikealle liukumiseen, ei mikään vaihtoehtoinen poliittinen liike ole käyttänyt hyväksi maailmanlaajuisen kapitalismin kriisin laajuutta.

Jo ”äärioikeiston” leima häiritsee Institut de relations internationales et strategique -tutkimuslaitoksen politiikantutkijaa Jean-Yves Camus’tä.3 Camus kuvailee näitä järjestöjä mieluummin ”radikaaleiksi, muukalaisvastaisiksi ja populistisiksi”. Eikö tuota viimeistä adjektiivia voida käyttää kaikissa tilanteissa? ”Mielestäni ei voi”, Camus jatkaa, ”ellei sitä käytetä kuvaamaan taipumusta korvata edustava demokratia suoralla demokratialla, sillä ’maalaisjärki’ toimii aina vastalääkkeenä poliittisten eliittien luonnolliselle turmeltuneisuudelle.” Tämän vastaisesti Eric Woerth vakuuttelee, että ” jonain päivänä kiitätte vielä meitä” eläkeuudistuksesta: ovatko siis sitä vastustaneet 70 prosenttia ranskalaisista typeryksiä?4 ”Elitismi ja populismi ovat kaksoisveljet”, politiikantutkija päättelee.

Camus vertailee tuntemattomuudesta nousseiden oikeistojohtajien kummallisuuksia: hollantilainen Pim Fortuyn oli entinen sosialisti ja julkihomo, josta tuli islamfobi – hän puhui seksuaalivähemmistöjen sorrosta Lähi-idässä, kuten toiset puhuvat naisten riistetyistä oikeuksista. Hänet murhattiin 6.5.2002, kolmetoista päivää ennen puolueensa läpimurtoa (17 prosenttia äänistä). Sveitsiläisen Christoph Blocherin vanha maaseutupuolue Union démocratique du center (UDC) radikalisoitui ja sai äänistä 29 prosenttia vuonna 2007. Perussuomalaiset taas ovat liittäneet vanhaan järjestöön oudon yhdistelmän eliitin- ja muukalaisvastaisuutta samaan aikaan kun sen johtaja Timo Soini saarnaa Euroopan parlamentissa.

Pitäisikö pikemminkin käyttää yksikköä kuin monikkoa puhuttaessa vanhan mantereen äärioikeistosta? Ignazi ja Camus puhuvat molemmat eräänlaisesta hybridiliikkeestä, jonka tarkat piirteet vaihtelevat paikasta toiseen riippuen kunkin valtion erityispiirteistä, perinteistä ja poliittisesta ympäristöstä. Äärioikeiston kutsuminen ”eurooppalaiseksi” olisi ristiriitaista: radikaalin oikeiston nationalismi on ollut allerginen Robert Schumanin ja Jean Monnet’n eurooppalaisuuden rakennustyölle jo yli 60 vuoden ajan.

Käyttäen tätä mallia tienviittana tutkiva toimittaja voi etsiä aineksia idästä länteen ja rakentaa pragmaattisen eurooppalaisen äärioikeiston kolme luokkaa:

Ensinnäkin marginaaliset uusnatsiryhmät kamppailevat päästäkseen eroon nostalgiastaan musta- tai ruskeapaitoja ja SS-divisioonia kohtaan, joiden joukoissa heidän esi-isänsä taistelivat ”juutalaisbolshevismia” vastaan. Monet mitä todennäköisimmin kokevat luonnollisen sukupuuton: saksalaisten Republikanerit, espanjalainen Phalange, italialainen Movimento Sociale Fiamma tricolore (MSFT) ja kreikkalainen Laikos Orthodoksos Synagermos (LAOS).

Toisekseen nykyjärjestelmän vastaiset puolueet ovat kukin omalla tavallaan 1980-luvulta lähtien yrittäneet kuroa kiinni ”hajurakoa”, jonka taakse niin sanottu tasavaltalainen oikeisto on ne karkottanut noustakseen perinteisen oikeiston paikalle.

Kolmantena on erotettava ”luotettavien” poliittisten toimijoiden
hylkäämään tilaan nousseet liikkeet, yllä mainitut poliittiset kummajaiset. Politiikka, kuten luontokin, kammoaa tyhjiä tiloja.

Vaikka ensimmäiseen kategoriaan kuuluvien liikkeiden vaikutusvalta on edelleen pieni (0,1–7 prosenttia), kahteen jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia liikkeitä on siirtynyt valtavirtaan vuoden 2009 eurovaaleissa tai saanut yli 10 prosenttia äänistä muissa viimeaikaisissa vaaleissa 11 valtiossa: Itävallassa (FPÖ 12,7 prosenttia), Belgiassa (Vlaams Belang 10,9), Bulgariassa (12), Tanskassa (14,8), Ranskassa (10 prosenttia vuoden 2010 paikallisvaaleissa), Unkarissa (14,8 ), Italiassa (Lega Nord 10,2), Liettuassa (12,2), Norjassa (22,9), Alankomaissa (17) ja Sveitsissä (29). Tämä lista ei ota huomioon erästä toista suurta muodostelmaa, nimittäin italialaista Alleanza Nazionalea, joka on ainoana katkaissut napanuoransa (katso Raffaele Laudanin ja Laurent Bonellin artikkeli).

Ignazin mukaan ”tärkein kriteeri on tietää, aikooko puolue pysytellä järjestelmän ulkopuolella syrjäyttääkseen sen, vai pyrkiikö äärioikeisto muuttamaan järjestelmää sisältä käsin” – jos siihen on tilaa ja ”maltillinen oikeisto ei jatka sen syrjäyttämistä”. Professori Ignaz muistuttaa, kuinka Rassemblement pour la République (RPR) ja Union pour la démocratie française (UDF) päätyivät pääosin hylkäämään ajatuksen yhdistymisestä Front nationalen kanssa.5 ”Radikalisaatio on usein ainoastaan reaktio tähän syrjäyttämiseen. Vastakkaisesti ne, jotka lisäävät vettä viiniinsä, tekevät niin, koska tietävät oikeiston hyväksyvän sen.”

Jörg Haider kuvitteli voivansa pärjätä italialaisen äärioikeiston lailla luopumatta omasta identiteetistään. Itävallan vapauspuolueen (FPÖ) puheenjohtajana vuodesta 1986 toiminut Haider kieltäytyi jyrkästi yhteistyöstä Wienissä istuvan hallituksen kanssa. Saavutettuaan 27 prosentin kannatuksen vuoden 1999 vaaleissa FPÖ nousi sosialistien kannoilla ja ohitti konservatiivit, joiden puheenjohtaja Wolfgang Schlüssel tarjosi ministerin salkkua joillekin FPÖ:n jäsenille. Haider vetäytyi linnoitukseensa Kärnteniin. Väistämätön isänmurha sai Haiderin perustamaan vuonna 2005 äärifasistisen Itävallan tulevaisuuden liiton (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ) ja jakamaan Itävallan äärioikeiston kahtia – ennen kuin kuoli 2008 BMW:nsä ratissa kotimatkalla homobaarista. Kolmasosa äärioikeistosta viihtyy omassa seurassaan, kun taas kaksi suurinta liikettä pyrkii integroitumaan järjestelmään.

Myös Marine Le Pen haluaa Haiderin tavoin nousta vaalivoittoon, Gianfranco Finin jalanjäljillä, mutta uskollisena arvoilleen. Hän luulee pääsevänsä eroon Front nationalin demonisesta leimasta vaihtamalla puolueen nimeä, eikä epäröi setviä sosiaalikysymyksiä työväen kanssa. Vasemmistoon ja sarkozysmiin pettyneet työläiset ovat Front nationalin tärkeää äänestäjäkuntaa.

Isä Le Pen unohti olleensa aikoinaan ultraliberaali Reaganin intomielinen kannattaja ja tyttärensä esimerkkiä noudattaen alkoi yhtäkkiä puolustaa ostovoimaa, sosiaaliturvaa ja eläkkeitä: ”kasvun uudelleen löytäminen kulkee kulutuksen uudelleenkäynnistämisen kautta”, mikä puolestaan mahdollistaisi ”työn löytymisen taas jokaiselle”.6 Hän otti käyttöön termit protektionismi, oikeudenmukainen verouudistus, maatalouden, pienten ja keskisuurten yritysten sekä teollisuuden alojen tukeminen. Isän päätelmistä muodostui tyttären ohjelma.

Vastuuttomien puolueiden valtti on niiden kyky luvata, sanoo Ignazi: ”Huomenna aloitamme puhtaalta pöydältä, eikä kukaan joudu enää maksamaan veroja” – sillä ehdolla, että ”sosiaalivaltio rimmaa yksi yhteen kansallisen edun kanssa”. Etelä- ja Itä-Eurooppaa jäytää kurjuus, vaikka pohjoisella menee vielä paksusti, kunnes yleinen sekaannus peittää alleen leikin todellisen luonteen. Äärioikeisto antaa ymmärtää panostavansa vahvaan valtioon kansainvälistä pääomaa vastaan, mutta kuinkas sattuikaan, Lega Nord ja Vlaams Belang kannattavat niin Padanian kuin Flanderinkin itsenäisyyttä.

Yksi yhteinen tekijä on kuitenkin olemassa: Israelin tukeminen (paitsi Ranskan tapauksessa). Joulukuun alussa noin kolmekymmentä äärioikeiston johtajaa – mukaan lukien hollantilainen Geert Wilders, belgialainen Philip Dewinter ja itävaltalainen Heinz-Christian Strache, Jörg Haiderin seuraaja – vieraili Israelissa. Heidät otettiin vastaan merkkivieraille tarkoitetuin huomionosoituksin. Varapääministeri ja ulkoministeri Avigdor Lieberman, joka päätti tehdä palestiinalaisista juutalaisvaltion, keskusteli lämpimästi Wildersin kanssa, joka puolestaan unelmoi Koraanin kieltämisestä.

Vierailijat kuuluivat yhdysvaltalaisen järjestön European Freedom Alliance EFA:n eurooppalaiseen delegaatioon. Los Angelesin 42. rikkain henkilö, mesenaati Aubrey Chernick, ylistää ”Jerusalemin julistuksessa” tätä demokratioiden liittoutumaa, joka asettuu ”uutta globaalia, totalitääristä uhkaa, islamismia” vastaan.7

Eurooppaan palattuaan nämä uudentyyppiset turistit osallistuivat Pariisissa järjestettyyn ”Islamisaation vastaiseen konferenssiin” (Assises contre l’islamisation), jonka järjestivät pienet Riposte laïque- ja Bloc identitaire -ryhmät ultrasionistisen ja atlanttista yhteistyötä kannattavan Drzz.fr-sivuston avulla. Kyse ei siis enää ole ikuisesta kostosta siirtomaasotien vuoksi, mikä sai osan radikaaleja oikeistoliikkeitä ryhmittymään Israelin sodan tukijoiksi vuonna 1967. Nyt tuetaan ”Lännen islamisaatiota” vastaan taistelevaa etujoukkoa.

Kuinka 25 miljoonaa muslimia voisi pakottaa 500 miljoonaa EU-kansalaista noudattamaan sharia-lakia? Samaan aikaan kun islamistit puristavat kaikki mehut arabi- ja muslimimaailman kokemista nöyryytyksistä ja turhautuneisuudesta, neokonservatiivit käyttävät islamfobiaa hyväkseen osoittamalla sormella osin väkivaltaista, mutta ideologisesti marginaalista juutalaisvihaa.8

Kun Marine Le Pen puhui Lyonissa joulukuussa, hän kutsui muslimienemmistöisten katujen rukoushetkiä miehitykseksi ilman pommituksia tai sotilaita. Oliko se vain sattumaa?

Mutta vaikka vaara esiintyykin nyt eri tavalla kuin 1920- ja 1930-luvulla, se ei ole yhtään vähemmän huolestuttavaa: kyse ei ole ainoastaan fasismin perillisten nopeasta noususta valtaan, vaan myös heidän älyllisen hegemoniansa etenemisestä kansalaisyhteiskunnissa.

Dominique Vidal

Dominique Vidal on historioitsija ja toimittaja. Hän on toimittanut Bertrand Badien kanssa teoksen L’Etat du monde 2011: la fin du monde unique, La Découverte, Pariisi 2010. LMD 01/2011.

1. Piero Ignazi on kirjoittanut muun muassa teokset La Fattoria degli Italiani. I rischi della seduzione populista, Rizzoli, Milano 2010 ja L’Estrema Destra in Europa, Il Mulino, Bologna, 1994.
2. Gallimard julkaisi teoksesta kaksiosaisen uusintapainoksen
Pariisissa vuonna 1948.
3. Toinen Dictionnaire de l’extrême droite -teoksen kirjoittajista
(Larousse, Pariisi 2007).
4. Puheenvuoro Ranskan senaatissa 23.10. 2010.
5. 16.3.1986 RPR ja UDF voittivat parlamentti- ja paikallisvaalit ja valloittivat 20 vaalipiirin puheenjohtajuuden metropolialueen 30 vaalipiiristä, joista viisi FN:n avustamana. FN puolestaan saavutti kuuden vaalipiirin varapuheenjohtajuuden.
6. Kunnioitettuaan tapansa mukaisesti Jeanne d’Arcia (www.frontnational.com).
7. ”The 50 wealthiest Angelenos : Aubrey Chernick - #42”, Los Angeles Business Journal, 24.5.2010.
8. Tämä näkyy vuosi toisensa jälkeen Ranskan kansallisen neuvoa-antavan ihmisoikeuskomission CNCDH:n raporteissa, www.cncdh.fr.

Käännös: Karoliina Härkönen.

Ylös

ISRAELIN HYÖKKÄYS HUMANITÄÄRISEEN AVUSTUSSAATTUEESEEN

Järjestöjen apu Gazaan tyrehtyy

Juuri kun Gaza on riippuvaisimmillaan kansalaisjärjestöjen
rahallisesta tuesta, hyväntekeväisyysjärjestöt sulkevat rahahanansa pelätessään leimautumista ”terrorismin tukijoiksi”. Pakotteet kieltävät Gazassa toimivilta kansainvälisiltä kansalaisjärjestöiltä rahan, rakennustarvikkeiden tai muun aineellisen avun, koulutuksen
ja palveluiden toimittamisen Hamas-hallinnon alaisuudessa toimiville ryhmille tai viranomaisille. Apua kuitenkin tarvittaisiin, sillä pääosa Gazan infrastruktuurista on tuhottu maan tasalle ja 73 prosenttia
gazalaislapsista kärsii psyykkisistä ongelmista ja käytöshäiriöistä.

Norjalaislääkäri Mads Gilbertillä on suoraa kokemusta
tarvikepulasta kärsivän gazalaizen al-Shifan sairaalan
ahdingosta Israelin joulukuun 2008 pommitusten ajalta.

Vuodesta 1981 terveystyöntekijänä ja Palestiina-aktivistina
toiminut Gilbert vieraili alueella viimeksi viime kesänä.

Hän tapasi al-Zaitunissa Samonin perheen, joka menetti Israelin hyökkäyksissä 30 perheenjäsentä ja sukulaista. Amal Atteia Samoni virui raunioissa, kunnes hänen veljensä löysi hänet heikkona ja lähes nestehukkaan menehtyneenä. Gilbert onnistui ryhmineen hoitamaan 9-vuotiaan tytön ”onnekkaaksi”, joka on
paras kolmesta Gilbertin ryhmän käyttämästä potilasluokituksesta. Se tarkoittaa, että tyttö kykenee parannuttuaan kävelemään ja puhumaan.

Kovin onnekkaaksi Amalia ei voi kuitenkaan kutsua. Hänen kotinsa tuhoutui ja hän asuu nyt pakolaisleirissä keskellä pirstoutunutta infrastruktuuria, missä hänen mahdollisuutensa koulutukseen ja terveydenhuoltoon ovat rajalliset. Israelin saarto estää koulu- ja rakennustarvikkeiden tuomisen Gazaan, eikä myöskään sairaanhoito-operaatioiden käynnistäminen ole
ongelmatonta. Lisäksi Amalin tavoin kovia kokeneet lapset kärsivät monenasteisista traumoista, mutta mahdollisuudet ammattiapuun ovat rajalliset.

Gilbertin mukaan ongelmien takana on osaksi Yhdysvaltojen valtionvarainministeriön ulkomaisia rahansiirtoja valvova Office of Foreign Assets Control OFAC. Sen vastuualueisiin kuuluu talouspakotteiden määrääminen sellaisille yksityishenkilöille, valtioille ja ryhmittymille, jotka Yhdysvallat on luokitellut terroristisiksi tai terroristien toimintaa tukeviksi. Pakotteiden takia monet kansalaisjärjestöt kykenevät auttamaan ainoastaan jakamalla avustuksia suoraan
asukkaille tai tukemalla yksityisiä järjestöjä.

Pakotteet kieltävät Gazassa toimivilta kansainvälisiltä
kansalaisjärjestöiltä rahan, rakennustarvikkeiden tai muun aineellisen avun, koulutuksen ja palveluiden toimittamisen Hamas-hallinnon alaisuudessa toimiville ryhmille tai viranomaisille. Apua kuitenkin tarvittaisiin, sillä 73 prosenttia gazalaislapsista kärsii psyykkisistä ongelmista ja käytöshäiriöistä.1 Gazan psykiatrisen sairaalan ylilääkäri Ayesh Samour toteaa: ”Lapset eivät ole saaneet tarvitsemaansa apua Gazan terveystyöntekijä- ja lääkintätarvikepulan takia.”

OFAC:n takia Yhdysvaltojen Pelastakaa lapset ei voi tukea Gazan hallituksen rahoittamia palveluita tai työntekijöitä vaan ainoastaan sellaisia tahoja, jotka ”eivät ole kytköksissä” Hamasiin. Sama pätee kaikkiin yhdysvaltaisiin kansalaisjärjestöihin.

On vaikea todeta mitkä tahot ovat kytköksissä Hamasiin ja mitkä eivät. Kansalaisjärjestöt taas tahtovat välttää epäselvästä tilanteesta mahdollisesti koituvia hankaluuksia, mikä puolestaan johtaa siihen, että rahoitusta ei tule. Apua tarvitsevat jäävät ilman.

Mitä sitten voi seurata voittoa tavoittelemattomille järjestöille kun niitä syytetään terroristijärjestöjen auttamisesta? Tunnettu esimerkki tästä on Interpal, brittiläinen hyväntekeväisyys-järjestö, joka toimittaa hätä- ja kehitysapua palestiinalaisille. Yhdysvaltojen valtionvarainministeriö nimesi sen vuonna 2003 ”terroristiryhmittymäksi”.2 Samana vuonna Britannian hyväntekeväisyyskomissio jäädytti Interpalin varat tutkimusten ajaksi, joissa selvisi ettei järjestöllä ole Hamas-yhteyksiä. Tutkimukset käynnistettiin, kun Yhdysvaltojen viranomaiset eivät vastanneet pyyntöihin todisteista terrorismisyytteidensä tueksi. Toinen tutkinta käynnistettiin vuonna 2006, kun Interpalia syytettiin BBC:n Panorama -ohjelmassa islamilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ja Hamasin ideologian tukemisesta. Jälleen kerran Yhdysvaltojen viranomaisille esitetty pyyntö todisteista jäi ilman vastausta. Tutkinta lopetettiin tuloksettomana helmikuussa 2009.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen. Stuart Levey on George W. Bushin aikana toimeensa astunut Yhdysvaltojen valtionvarainministeriön terrorismia ja sen rahoitusta tutkivan osaston alivaltiosihteeri. Hän on johtohahmo rahoitussodassa, jota Yhdysvallat käy uhkana näkemiään tahoja vastaan. Levey sanoi 9/11-komitean raporttia koskevassa tiedonannossaan
vuonna 2004 pitävänsä ”erittäin huolestuttavana” sitä, että Interpal saa yhä jatkaa toimintaansa Britanniassa vaikka Yhdysvallat on listannut sen terroristijärjestöksi.

Interpal kohtasi lisää vaikeuksia, kun Lloyds TSB, Islamic Bank of Britainin, IBB:n, clearingpankki, kieltäytyi tarjoamasta finanssipalveluita Interpalille ja painosti IBB:tä sulkemaan järjestön tilin. NatWest, Royal Bank of Scotlandiin kuuluva pankki, sulki Interpalin tilin 2007. Interpal kertoi vuoden 2008 vuosiraportissaan lukuisten avustustoimiensa keskeytyneen ja ulkomaisilta säätiöiltään saamiensa tulojen pudonneen
merkittävästi alle puoleen pankkivaikeuksien takia. Interpal on Yhdysvaltojen kirjoissa yhä terroristijärjestö, vaikka sillä on puhtaat paperit Britanniassa.

Ei ole siis mikään ihme, että monet hyväntekeväisyysjärjestöt
tekevät kaikkensa OFAC:n pakotteiden noudattamiseksi. Yhä harvemmat kansalaisjärjestöt ovat halukkaita työskentelemään Gazassa. Mikäli lainkuuliaiset kansalaisjärjestöt päättävät jäädä Gazaan, niiden auttamismahdollisuudet rajoittuvat yksityissektorin yritysten ja työntekijöiden kanssa työskentelyyn. Alueen huonon taloudellisen tilanteen takia ylivoimainen enemmistö gazalaisista työllistyy kuitenkin juuri
Hamasin kautta.

Gilbertillä on ratkaisu, joka vain odottaa toteuttamistaan:
”OFAC voisi myöntää Gazaan väliaikaisen erityisluvan työskennellä yksityisten terveyskeskusten, sairaaloiden ja koulujen lisäksi myös julkisen sektorin tukena. Lupa olisi samantapainen kuin se, joka myönnettiin Iranissa Bamin maanjäristyksen jälkeen.”

Kanada on yksi YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestö UNRWA:n kymmenestä suurimmasta lahjoittajasta. Siitä tuli ensimmäinen länsimaa, joka lopetti yli neljää miljoonaa palestiinalaista auttavan järjestön tukemisen. Kanada lopetti lahjoituksensa omien sanojensa mukaan siksi, että järjestö toimii
Gazassa puolueellisesti ja tekee yhteistyötä Hamasin kanssa. Voi vain arvailla, liittyikö Kanadan äkillinen mielenmuutos mahdollisesti Israel-myönteisten lobbarien painostukseen.

Mads Gilbert ei ole ainoa, jonka mielestä Gazan tilanne on huonontunut. Hän kuitenkin korostaa, että tarvitaan vain ihmisiä työskentelemään ahdingon helpottamiseksi. Hänellä on meneillään useita terveydenhuoltohankkeita Gazassa ja muilla Israelin valtaamilla alueilla. Lisäksi hän valmistelee kotiyliopistonsa ja al-Shifan sairaalan välistä stipendiohjelmaa lääkärien kouluttamiseksi. Haasteena on saada israelilaiset sallimaan palestiinalaislääkärien matkustaminen Gazan
ulkopuolelle (tätä ei tosin sallittu edes Israelin pommitusten
aikana).

Gilbertin mukaan toivoa on niin kauan kuin ihmiset tekevät solidaarisuustyötä ja jaksavat puhua sen puolesta päättäjille. Toivosta on tullut Gazassa elinehto. Niin kauan kuin kansainvälinen yhteisö ei vaadi YK:n päätöslauselman mukaisia toimia Israelin harjoittamien laittomuuksien lopettamiseksi ja muu maailma joko vähentää tukeaan tai lopettaa sen kokonaan,
jopa tuo elinehto on vaarassa kadota.

Jasmin Ramsey

Jasmin Ramsey on kirjailija, journalisti ja yksi pulsemedia.org-uutissivuston toimittajista.

Englanninkielinen LMD 04/2004.

Suomennos: Milena Multaharju.

1. ”OPT: Psychological trauma, nightmares stalk Gaza children”,
Integrated Regional Information Networks, YK:n uutispalvelu
humanitaarisen avun toimijoille.
2. ”US Designates Five Charities Funding Hamas and Six Senior
Hamas Leaders as Terrorist Entities”, Yhdysvaltojen valtionvarainministeriön lehdistötiedote, 22.8.2003.

Ylös

Richard Falk: Sotarikolliset tuomiolle

Princetonin yliopiston kansainvälisen oikeuden emiritusprofessori
Richard Falk vieraili toukokuussa 2010 Helsingissä ja antoi Le Monde diplomatiquelle haastattelun toiminnastaan palestiinalaisalueiden erikoisraportoijana.

YK:n ihmisoikeusneuvosto nimitti maaliskuussa 2008 Richard Falkin ihmisoikeuksien erityisraportoijaksi, jonka tehtävänä on seurata vuodesta 1967 miehitettyjä palestiinalaisalueita. Tehtävän saatuaan Falk matkusti Israeliin aloittaakseen tutkimuksensa. Israelin rajaviranomaiset kuitenkin pidättivät Falkin Tel Avivin Ben Gurion lentokentällä tämän pyrkiessä maahan. YK:n erityisraportoijaa pidettiin lentokentän putkassa 15 tuntia viiden muun pidätetyn kanssa ennen kuin hänet
talutettiin lähtevään koneeseen.

”Minulle ei annettu muuta selitystä kuin että käsky pidättämiseen tuli Israelin ulkoministeriöstä, joka vastusti YK:ssa alusta alkaen nimittämistäni erityisraportoijaksi. Koska matkaohjelmani oli hyväksytty Israelin lähetystössä Genevessä ja kahdelle avustavalle YK-virkamiehelle oli myönnetty viisumi, on selvää, että Israel halusi luoda välikohtauksen sen sijaan, että olisi ilmoittanut etukäteen ettäminulta kielletään maahanpääsy”, Falk kertoo.

YK:n ihmisoikeusneuvosto protestoi Israelin käytöstä. ”Israel halusi osoittaa YK:n ihmisoikeusneuvostolle, ettei hyväksy sen päätöstä eikä halua olla yhteistyössä – samoin kuin se osoitti Goldstonen komissiolle. On ollut vaikea toimia raportoijana ilman pääsyä alueelle, mutta toisen käden lähteitä ja todisteita väärinkäytöksistä ja ihmisoikeusloukkauksista riittää. Israel ei pysty estämään minua tekemästä havaintojani ja raportoimasta YK:lle”, Falk sanoo.

Hän raportoi YK:n yleiskokoukselle syksyisin ja ihmisoikeusneuvostolle kaksi kertaa vuodessa. Falk on kuitenkin päässyt vierailemaan yksityishenkilönä ja yliopistojen kutsumana tutkijana palestiinalaisalueilla. Gazan alueelle hän ei ole päässyt.

”Myöskään palestiinalaishallinto ei halua minun menevän Gazaan: heidän mukaansa minun on joko päästävä virallisesti kaikille palestiinalaisalueille tai kieltäydyttävä kokonaan, joko koko mandaatti tai ei mitään. He haluavat myös kaikin keinoin vähätellä Hamasin merkitystä alueen hallinnoijana.”

Gazan kaistalle olisi helppo päästä rajan yli Egyptistä, mutta Falkin mukaan maan hallituksen suhtautuminen hänen tehtäviinsä on ailahtelevaista. ”Aion pyrkiä Gazaan Egyptistä, mutta en ole varma päästävätkö he minua rajan yli. Minulla on ollut ongelmia egyptiläisten kanssa, koska arvostelin heitä siitä, että he sulkivat rajan Israelin Valettu lyijy -operaation
aikana.”

Israel teki massiivisen hyökkäyksen vuoden 2008 lopussa Gazan kaistalle. Sodan aikana tammikuussa 2009 koko Gazan väestö suljettiin ahtaalle sotatoimialueelle ja siviiliväestö jäi taistelujen jalkoihin. YK:n ihmisoikeusneuvosto asetti tuomari Richard Goldstonen johtaman komission tutkimaan Gazan sodan rikoksia. Goldstonen suositukset hyväksyttiin YK:n ihmisoikeus-komissiossa lokakuussa 2009 äänin 25–6.

Israel on pyrkinyt kaikin keinoin torjumaan tutkimusryhmän
raportin ja hyökännyt Goldstonea vastaan. Israel painostus-ryhmineen on muun muassa syyttänyt avoimesti Goldstonea ja Falkia Israelin vastaisiksi, ”itseään vihaaviksi juutalaisiksi”. Niin eteläafrikkalainen Goldstone kuin kalifornialainen Richard Falk ovat molemmat juutalaisia ja eräitä arvostetuimpia kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita, jotka ovat toimineet lukuisissa merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä vuosikymmenten ajan.

Israel näyttää siis vähät välittävän YK:sta ja sen vaatimuksista?

”Olen täysin eri mieltä! Israel on erittäin huolissaan YK:n toimista, vaikka yrittää esittää, ettei välitä. YK:n symbolista arvovaltaa ei pidä aliarvioida. Israel on hyökännyt järjestelmällisesti kaikilla mahdollisilla YK:n tasoilla, kulissien edessä ja takana, Goldstonea vastaan, käyttänyt pikkutarkasti kaikki mahdollisuudet hyväkseen väheksyäkseen komission johtopäätöksiä ja torjuakseen suosituksia. Israelin reaktio on
ollut lähes hysteerinen. Goldstonen komission raportti näyttää osuneen arkaan paikkaan, sen suositukset sotarikoksien tutkimisesta ja syyllisten tuomitsemisesta ovat Israelin hallinnolle sietämättömiä.”

Goldsteinin tutkimusryhmän raportin mukaan Israel käytti Gazan sodassa suhteettoman suurta sotilaallista voimaa, kohdisti iskujaan siviileihin ja käytti palestiinalaisia ihmiskilpinä. Raportissa syytettiin myös Hamasia iskuista siviilejä vastaan sekä rakettiiskuista Israeliin. Goldstone korostaa, että rankaisemattomuus sotarikoksista on saavuttanut palestiinalaisalueilla kriisin mittasuhteet. Hän vaatii, että sodan
aikana tehdyt rikokset tutkitaan ja syyllisiä rangaistaan.

Myös Richard Falk vaatii kansainväliseltä yhteisöltä toimia. ”Olen hyvin kriittinen kansainvälistä yhteisöä kohtaan, kuinka Yhdysvallat ja EU etunenässä, mutta myös arabinaapurit, salli tämän tapahtua. Ne ovat kaikki epäsuorasti, osin suoranaisesti, rikoskumppaneita. Käytännössä koko Gazan väestö kärsii nyt psykologisista ongelmista klaustrofobisten 22 päivän raskaiden sotatoimien jälkeen. Erityisesti nuoremmille on jäänyt siitä kauhea trauma.”

”Niin kauan kuin Israel pitää Gazaa eristettynä olisi perustellummat syyt kuin koskaan asettaa kansainväliset
pakotteet sitä vastaan. Mutta kansainvälinen yhteisö ei tee mitään. Sen sijaan kansalaisliikkeet ovat näyttäneet symbolista mallia suvereeneille valtioille kansainvälisestä oikeudesta ja universaalista moraalista. Kansalaisliikkeet ovat tehokkaimmin
vastanneet Israelin politiikkaan, esimerkkinä Free Gaza Movement ja Viva Palestina. Niiden innoittama on myös hyvin tärkeä maailmanlaajuinen Boycott, Divestment and Sanctions -boikottiverkosto tai hanke tuoda laivoilla avustustarvikkeita suoraan Gazaan.”1

Kansainvälinen kansalaisjärjestöliittoutuma Freedom Flotilla Coalition on varustanut Turkissa kahdeksan aluksen apulaivaston, jonka tarkoituksena on viedä avustustarvikkeita suoraan Gazan rannikolle ja purkaa siten Israelin saartoa. Laivastoon on liittymässä 12 muuta alusta seitsemästä maasta.2

”Palestiinan solidaarisuusliike on alkanut vaikuttaa apartheidin vastaisen liikkeen veroiselta, se on tämän vuosisadan tärkein kansanliike globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Palestiinalaiset ovat voittamassa legitimeettisodan, mutta on epäselvää onko sillä vaikusta Israeliin”, Falk pohtii.

Vaikka Falk korostaa kansainvälistä oikeutta, hän ei ole optimistinen YK:n sanktioiden suhteen, koskaerityisesti Yhdysvallat estää tehokkaasti tiukemmat toimet. Goldstonen suositukset tuskin etenevät kansainväliseen rikostuomio-istuimeen, Israelin voimakkaat liittolaiset estävät sen.

Sen sijaan Richard Falk uskoo epätavallisempiin järjestelyihin. ”Voidaan myös tukeutua kansainväliseen lakiin, joka potentiaalisesti valtuuttaa kansalliset oikeusistuimet käsittelemään sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Näin Israelin sotilasjohtajia voitaisiin saada tuomiolle kolmansissa maissa, joihin nämä matkustavat. Toinen mielenkiintoinen aloite on kansantribunaalit, kuten Russelin tribunaali Barcelonassa, jossa tunnettujen, moraalisesti arvovaltaisten
kansalaisten valamiehistö käsittelee syytteitä nimettyjä
sotarikollisia vastaan.3 Kansantribunaalilla on vain symbolista valtaa, mutta se paljastaa väärinkäytöksiä ja rohkaisee boikottiliikkeen kaltaisia väkivallattomia aloitteita. Tribunaalit luovat julkisuutta väärinkäytöksistä ja paljastavat vaiettuja rikoksia ja purkavat siten rankaisemattomuuden kulttuuria.”

Mika Rönkkö

Mika Rönkkö on suomenkielisen Le Monde diplomatiquen toimittaja.

1. www.bdsmovement.net
2. Koalitioon kuuluvat muun muassa Free Gaza Movement, Humanitarian Aid Foundation, European Campaign to End the Siege of Gaza, Ship to Gaza Greece, Ship to Gaza Sweden ja International Committee to Lift the Siege on Gaza. Muut laivat on varustettu Venezuelassa, Malesiassa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Kreikassa ja Yhdysvalloissa. Katso www.shiptogaza.se.
3. www.russelltribunalonpalestine.net

Ylös

KIINAN KRIISI

Dongguan talouskriisin kurimuksessa

Yksi Kiinan teollisuuskeskuksista on Dongguanin kaupunki, joka sijaitsee Guangdongin maakunnan keskellä. Dongguan valmistaa leluja, tekstiilejä, huonekaluja ja kenkiä ulkomaanvientiin. Talouskriisi on iskenyt Dongguaniin pahemmin kuin muualle Kiinaan.

Mei Hua, 26-vuotias työläisnainen Jianxin maakunnasta, kuvailee tilannetta entisessä kotikaupungissaan: ”Monet tehtaat ovat sulkeneet ovensa. Tuntipalkat ovat laskeneet, vaikka ne olivat ennestään matalammat kuin muualla. Töitä ei saa enää yhtä helposti kuin ennen. Tämän kaiken olen kuullut vanhemmiltani, jotka asuvat yhä Dongguanissa – itse olen muuttanut Chenghaihin.”

Työttömiksi jääneet siirtotyöläiset (’mingong’) halutaan pitää toimeliaina levottomuuksien ehkäisemiseksi. Aluehallitus on aloittanut laajan infrastruktuurin uudistamishankkeen, jota rahoitetaan valtion elvytysrahastosta. Tällä hetkellä Dongguan näyttääkin kuhisevalta muurahaispesältä, jossa puuhastelevat tuhannet työläiset.

Tilanne Dongguanissa vaikutti huolestuttavalta jo ennen kansainvälisen talouskriisin alkamista. ”Tilaukset ulkomailta vähentyivät vuoden 2007 aikana”, kertoo Cheng Wanhang Century 21 kiinteistönvälitystoimistosta. Hän on vastuussa teollisuustilojen vuokraamisesta yrityksen Dongguanin aluetoimistossa. ”Tuotteiden myynnin mukana romahtivat kiinteistömarkkinat. Meillä on nyt tuhansia tyhjiä asuntoja ja tehdastiloja Dongguanissa.”

Liu Kaming, Institute of Contemporary Observation (ICO) tutkimuslaitoksen perustaja ja johtaja, selittää Shenzenissä taustoja kansainvälisten sijoittajien vetäytymiselle Dongguanista: ”Tuotantokustannukset ovat nousseet vuoden 2007 alun jälkeen 20 - 30 % raaka-aineiden kallistumisen myötä. Henkilöstökustannukset ovat nousseet 10 %. Yuanin kurssi on vahvistunut 20 % suhteessa dollariin ja euroon. Tämän seurauksena kokonaiskustannukset ovat nousseet noin 50 %.”

Yritykset eivät ole pystyneet siirtämään kustannusten nousua hintoihinsa ylituotannon aiheuttaman kovan kilpailun takia. Henkilöstökustannuksia nostanut jatkuva työvoimapula on aiheuttanut ylimääräisiä ongelmia. Liu Kamingin mukaan yksinään Guangdongin maakunnassa oli neljän miljoonan työläisen vaje vuoden 2008 alussa. Heikoimmassa tilassa olevat yritykset ovat joutuneet vetäytymään markkinoilta. Talousrakenteista johtuvien tekijöiden lisäksi alueella aiheuttaa ongelmia kaupungin vakava imago-ongelma. Huonolaatuisista tuotteistaan ja kouluttamattomasta työvoimastaan tunnettu Dongguan sai kärsiä elokuun 2007 ’leluskandaalista’. Monet kansainväliset yritykset (mm. amerikkalaiset Mattel ja RC2) ovat sittemmin torjuneet miljoonia Dongguanin tehtaiden valmistamia tuotteita johtuen liiallisesta lyijyn määrästä maalipinnoissa tai liian heikoista muoviosista.

Tehtaanomistajien kansalaisuus voi selittää osan lukuisista tehtaiden sulkemisista alueella. Etelä-korealaiset, taiwanilaiset ja hongkongilaiset liikemiehet ovat ottaneet haltuunsa Dongguanin lelutehtaat. Lelunvalmistajien liiton edustaja kuvailee ulkomaisten liikemiesten toimintaa: ”He poistuvat paikalta heti kun voitot vähenevät, pankit sulkevat lainahanansa tai emoyritys vähentää sijoituksiaan ulkomaille. Tämä on heille mahdollista, koska he eivät ole investoineet tehtaisiinsa.”

Tilanne on päinvastainen Chenghaissa (ks. artikkeli ’Chenghain lelutyöläiset’), jossa tehtaita omistavat paikalliset ihmiset. ”Tehtaat ovat heidän elämäntyönsä. He vähentävät työvoimaa vain selvitäkseen siihen asti, että kysyntä lisääntyy jälleen.”
Hongkongilaiset sijoittavat lanseerasivat sanonnan ’yritys ilman investointeja’ alueella parikymmentä vuotta sitten. Fabrice Turries, yli kymmenen vuotta Kiinassa toimineesta Palazzari&Turries konsulttitoimistosta, kuvailee sijoittajien toimintaa: ”He kävivät katsomassa kokonaisia kyliä ja ehdottivat vaihtokauppaa: me järjestämme koneet ja tilaukset, te hankitte tilat ja työvoiman.”

Toimintaa tuki aluksi myös Kiinan keskushallitus, mutta nopeasti se huomasi antaneensa liikaa valtaa välinpitämättömille paikallisviranomaisille. Taloudellisia voittoja tavoiteltaessa taka-alalle jäivät mm. ympäristö ja sosiaaliset kysymykset. Tultuaan tietoiseksi ongelmista keskushallitus alkoi asettaa tiukempia säädöksiä tehdastoiminnalle vuodesta 2006 lähtien. Tavoitteena oli vähentää haittoja ja saada kiinalaisen teollisuus valmistamaan laadukkaampia tuotteita. Monet yritykset poistuivat kuitenkin maasta, lähinnä Vietnamiin, jossa kustannukset ovat vieläkin matalammat.

Marraskuussa 2008 tuli voimaan säädös ’ulkomaisten sijoitusten epänormaaleista poistumisista’. Tavoitteena oli vaikeuttaa kansainvälisten sijoittajien ja veroparatiiseihin yrityksensä rekisteröineiden kiinalaisten liikemiesten toimintaa. Useat heistä pakenivat kuitenkin maasta väärennetyn passin avulla siirrettyään koko varallisuutensa ulkomaille. Bruno Grangier Gide Loyrette Nouel –asianajotoimiston Shanghain konttorista selvittää uuden lain tulkintaa: ”Mikäli heidän yrityksensä eivät noudata lakia, niin osakkeenomistajat voivat joutua vastuuseen liikekumppaniensa kohtaamista tappioista.”

Hallitus on antanut ymmärtää, että kansainvälinen talouskriisi on ainoa syyllinen maan kohtaamiin talousvaikeuksiin kesästä 2008 lähtien. Maaliskuussa 2009 Kiinan tilastokeskus tiedotti, että 11 miljoonaa ihmistä on jäänyt talouskriisin takia työttömiksi kaupungeissa, ja lisäksi 14 miljoonaa ihmistä on palannut maaseudulle teollisen toiminnan vähenemisen myötä. Maaseudun kehittämisestä vastuussa oleva virkamies Chen Xiwen väitti tammikuussa 2009, että ”kaksikymmentä miljoonaa ihmistä on jäänyt työttömiksi ja palannut koteihinsa”.

Maaseudulle pysyvästi palanneita ihmisiä ei tuntenut yksikään haastattelemistamme siirtolaisista. Hallituksen virallisen Xinhua-uutistoimiston mukaan virkamiehen ilmoittamat työttömyysluvut perustuivat paikallisiin, sadassaviidessäkymmenessä kylässä tehtyihin tutkimuksiin. Miljoonat siirtolaiset palaavat kuitenkin koteihinsa kiinalaisen uuden vuoden (26. tammikuuta) aikaan – mutta useimmat heistä palaavat pyhien jälkeen töihin tehtaisiin.

Talouskriisi on vaikuttanut voimakkaasti niillä alueilla Kiinassa, joilla oli ennestään talousvaikeuksia. Tilastojen mukaan Dongguan menetti 66 000 työpaikkaa tammi- ja helmikuussa 2009, ja lisäksi 48 000 työpaikkaa ovat uhattuina 440 tehtaissa, joiden toiminta on epävakaata. Työttömiä työnhakijoita on paikallisen tehtaanomistajan mukaan kolme tai neljä kertaa enemmän kuin vuosi sitten. Maaliskuussa pidetyssä kansalliskokouksessa Dongguanin pormestari, Li Yuquan, varoitti alueella uhkaavista levottomuuksissa.

Työläisten mielenosoituksista on raportoitu runsaasti virallisessa lehdistössä talouskriisin alkamisen jälkeen. Dongguanissa toimiva eurooppalainen teollisuusyrittäjä huomauttaa kuitenkin, ettei mielenosoituksissa ole mitään uutta: ”Työläiset osoittavat mieltään saadakseen maksamattomat palkkansa, eivätkä irtisanomisten takia. He poistuvat nopeasti etsimään uusia töitä saatuaan riittävän korvauksen, koska tehtaat muualla työllistävät edelleen.”

Talouskriisi on saanut syntipukin roolin Kiinan kohtaamista talousvaikeuksista, vaikka hallitus on itse osittaisessa vastuussa maan kohtaamista hankaluuksista. Hallituksen propagandakampanja talouskriisin syyttämiseksi aloitettiin silloin, kun länsimaiset johtajat alkoivat kuorossa vaatia Kiinaa valtavine valuuttareserveineen pelastamaan maailma talouskriisistä. Tämä vaikuttaa tehokkaalta tavalta olla kuuntelematta niiden vaatimuksia, joita Kiinan hallitus pitää talouskriisin ensisijaisina aiheuttajina.

Tilastotietoja

CHENGHAI

Väestö: 800 000 virallisesti. Lisäksi 500 000 siirtotyöläistä, jotka työskentelevät lähinnä lelutehtaissa.

Elinkeinot: Lelujenvalmistus. Liikevaihto 16,2 miljardia yuania (1,8 miljardia euroa) vuonna 2008. Liikevaihdosta 80 % kohdistuu ulkomaanvientiin.

Tehtaita: 3000 virallisesti. Epävirallisesti 10 000, sisältäen myös suurten tehtaiden alihankkijat.

Palkat: 14 - 15 yuania (1,55 - 1,66 euroa) neljän tunnin työvuorosta. 900 yuania (100 euroa) kuukaudessa kahta vuoroa tekeville työntekijöille. 1350 yuania (150 euroa) kuukaudessa kolmea vuoroa tekeville työntekijöille.

Työajat: 0730 - 1130, 1330 - 1730, 1930 - 2330

KIINA

Talouskasvu: Vuoden 2009 ensimmäisellä vuosikolmanneksella 6,1 %. Vuonna 2008 noin 9 %. Vuosina 2003 - 2007 keskimäärin 10,7 % vuosittain.

Ulkomaanvienti: Vuonna 2008 1428,5 miljardia dollaria, eli 35 % bruttokansantuotteesta.

Leluteollisuuden määrä: Vuonna 2008 liikevaihto 12,3 miljardia dollaria. Tammikuussa 2008 Kiinan tulliviranomaisten listoilla oli 8610 lelutehdasta. Joulukuussa 2008 niitä oli enää 4388.
Lelujen vienti ulkomaille: Vuonna 2008 8,6 miljardin dollarin arvosta. Vuoteen 2007 verrattuna lelujen vienti kasvoi 1,8 %. Lelujen vienti laski kuitenkin 8,6 % marraskuussa 2008 ja 7,6 % joulukuussa 2008. Lelujen viennistä 67,1 % kohdistuu Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

Keskimääräinen kuukausitulo (netto): Maaseudulla 397 yuania ja kaupungeissa 1315 yuania.

Työttömyysprosentti kaupungeissa: Virallinen työttömyysprosentti keväällä 2009 4,3 %. Todellisuudessa työttömiä on luultavasti ainakin kaksi kertaa enemmän.

Työttömien siirtotyöläisten määrä: 25 miljoonaa, josta 11 miljoonaa kaupungeissa ja 14 miljoonaa maaseudulla. Yhteensä 11 % maan arvioiduista 225,4 miljoonasta siirtolaisesta.

Lähteet: OECD, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Kiinan tilastokeskus, Chenghain leluteollisuuden liitto

Käännös: Matti Heinonen

Ylös

IRAN

Ulkovaltojen sekaantuminen ruokkii nationalismia

Iranin valtiollisessa televisiossa on väitetty, että monet kesäkuussa 2009 pidätetyistä mielenosoittajista ovat myöntäneet toimineensa ”BBC:n ja Voice of American yllyttäminä”. Maan viralliset tiedotusvälineet ovat julkaisseet kyllästymiseen asti länsivaltojen sekaantumisia, varsinkin Britannian, jolta Iran on karkottanut Teheranista kaksi diplomaattia. Voisi olettaa, että kyseessä on pelkästään propagandasta. Ulkovaltojen, erityisesti Britannian, yritykset jakaa Irania polttavat kuitenkin kuin hehkuva rauta kansan kollektiivisessa muistissa. Britanniasta on tullut iranilaisten arkkivihollinen, nykyään jopa pahempi kuin Yhdysvallat.

Moderni Persian valtio syntyi 1500-luvulla pitkien kriisien jälkeen, kun Safavidien dynastia perustettiin. Varmistaakseen maansa riippumattomuuden turkkilaisesta Osmanien imperiumista, jonka valtauskontona oli sunnalaisuus, Shaahi Ismail päätti käännyttää valtakuntansa shiialaisuuteen, tarvittaessa väkipakolla. Koska maassa ei ollut shiialaisia teologeja, hän toi heitä Jabal Amilista, nykyisen etelä-Libanonin alueelta. Näin hän pani alulle persialaisten ja libanonilaisten shiiojen väliset suhteet, jotka ovat kestäneet tähän päivään asti. Vaikka maa yhdistyi, se pysyi Osmanien valtakunnan, Venäjän keisarikunnan ja Intiaa hallitsevan brittiläisen imperiumin välisenä kiistakapulana.

Kriisit seurasivat toisiaan aina 1700-luvun lopulle, kun valtaan nousi Qadjar-dynastia. Se kävi useita epäonnekkaita sotia Venäjää ja Britanniaa vastaan. Venäjää vastaan sotiessaan se menetti Etelä-Kaukasuksen hallinnan. Sodassa Iso-Britanniaa vastaan se joutui luopumaan vaikutusvallastaan Afganistanissa. Persian uudenaikaistamisyritykset kariutuivat ulkovaltojen sekaantumisiin, ja vuonna 1906 puhkesi perustuslaillinen vallankumous, jossa sekoittuivat demokratiavaatimukset ja yritykset paljastaa Venäjän ja Britannian aluevaltauspyrkimykset. Nämä kaksi monarkiaa allekirjoittivat kuitenkin vuonna 1907 sopimuksen, jossa ne jakoivat Persian etupiireihin.

Koska Iran (Persian uusi nimi vuodesta 1934) toimi ensimmäisen maailmansodan aikana brittien ja venäläisten välisenä taistelukenttänä, se heikentyi. Reza Pahlavi nousi valtaan sotilasvallankaappauksen avulla ja julisti itsensä shaahiksi vuonna 1925. Vaikka Venäjä poistuikin hetkeksi kuvioista bolsevikkien vallankumouksen myötä, Britannia säilytti valta-asemansa alueella, varsinkin öljy-yhtiö Anglo-Persian Oil Companyn avulla. Yhtiö hyödynsi maan hiljattain löydettyjä öljyvaroja.

Iran oli puolueeton toisen maailmansodan alussa. Elokuussa 1941 neuvostojoukot miehittivät maan pohjoisosan ja britit sen eteläosan. Shaahi joutui luovuttamaan vallan pojalleen Mohammad Rezalle, joka hallitsi vuoteen 1979 asti. Vuosina 1945–1946 Neuvostoliitto yritti perustaa Iranin alueelle kaksi autonomista tasavaltaa – yhden kurdeille ja yhden azereille – mutta Yhdysvaltojen ja Britannian painostamana joutui luopumaan aikeistaan ja hylkäämään liittolaisensa.1

Kaikki yritykset pilkkoa Iran osiin lietsoivat nationalismia, joka ilmeni haluna palauttaa ulkomaalaisten hyödyntämät öljyvarat kansan hallintaan. Anglo-Persian Oil Companyn haluttomuus neuvotella öljytulojen uudelleenjaosta johti mielipiteiden radikalisoitumiseen. Mielenosoittajien iskulauseena oli ”öljy on meidän veremme, öljy on meidän vapautemme”. Huhtikuun 29. vuonna 1951 Iranin pääministeriksi nimitettiin maltillinen nationalisti Mohammad Mossadegh, joka päätti kansallistaa maan öljyvarat. Elokuussa 1953 shaahi palasi valtaan CIA:n yhdessä Britannian kanssa järjestämän vallankaappauksen avulla.2 Presidentti Barack Obama tunnusti asian hiljattain Kairossa pitämässään puheessa. Vastineeksi palveluksistaan Yhdysvallat sai hallintaansa 40 prosenttia Iranin öljyvaroista. Järjestys vallitsi Teheranissa, mutta sen hintana oli pari tuhatta teloitusta ja demokraattisen opposition eliminointi. Mossadegh pysyi kuitenkin todellisen itsenäisyyden särjetyn unelman symbolina.

Sekä shaahin hallinnon diktatorinen luonne että länsimaalaistamispolitiikan kulissit vahvistuivat 1960- ja 1970-luvulla. Kun maahan asettui 30 000 amerikkalaista neuvonantajaa ja sinne perustettiin useita ulkomaalaisia tukikohtia, kansan tunteet kuohuivat. Taloudellinen ja sosiaalinen kriisi, jonka aiheutti öljyn hinnan lasku vuosina 1975–1976, arvostelun tukahduttaminen sekä Yhdysvaltojen läsnäolo kaikkialla saivat aikaan räjähdysalttiin yhdistelmän, jonka laukaisi eräs loppujen lopuksi hyvin mitätön tapaus.

Seitsemäntenä tammikuuta 1978 valtiollinen lehti julkaisi herjaavan artikkelin Ajatollah Ruhollah Khomeinista, joka oli yksi shiialaisuuden korkeimmista auktoriteeteista. Hän oli tuolloin maanpaossa Irakissa. Tuhannet teologian opiskelijat osoittivat useiden päivien ajan mieltään Qomin kaduilla. Poliisi avasi tulen, ja surmasi useita mielenosoittajia. Tabrizissa, Itä-Azerbaidzhanin maakunnan pääkaupungissa, syntyi kansannousu muutamia viikkoja myöhemmin. Sen murheellisena tuloksena oli yli sata kuolonuhria. Tästä lähti liikkeelle mielenosoitusten, tukahduttamisen ja vainajien muistoseremonioiden kierre. Se kiihtyi vähitellen samalla kun tuhansia kuoli. ”Kuolema Shaahille, kuolema Amerikalle”), huusivat väkijoukot, jotka vastustivat sekä diktatuuria että sitä tukevaa suurvaltaa.

Lokakuussa 1978 Yhdysvaltojen tiedusteluraporteissa ennustettiin shaahin hallinnon pysyvän vallassa vielä pitkään. Kuitenkaan sen enempää presidentti Jimmy Carterin shaahille antama tuki kuin mahtava armeijakaan eivät voineet estää vallankumousta. Shaahin hallinto kaatui vallankumouksessa, joka oli epäilemättä 1900-luvun jälkipuoliskon mittavin kansannousu. Huhtikuun toisen päivän vastaisena yönä julistettiin Iranin islamilainen tasavalta perustetuksi. Yhdysvaltain suurlähetystön valtaaminen Teheranissa saman vuoden marraskuun neljäntenä päivänä merkitsi vallankumouksen radikalisoitumista. Väestö alkoi laajamittaisesti torjua länsimaiden siihen asti harjoittamaa rajoittavaa sekaantumispolitiikkaa.

Alain Gresh

1. Katso Jan Piruz, ”La mémoire meurtrie de Mahabad”, Le Monde Diplomatique, 01/1997.
2. Katso Mark Gasiorowski, ”Quand la CIA complotait en Iran”, Le Monde Diplomatique, 10/2000.

Iranin hallintorakenteet

Iranin poliittiset instituutiot, jotka on määritelty vuoden 1979 kansanäänestyksen jälkeen säädetyssä ja vuonna 1989 (silloinkin kansanäänestyksen perusteella) uudistetussa perustuslaissa, lepäävät kahden peruspilarin varassa. Nämä ovat islam ja tasavalta. Vallan legitimiteetin kaksi lähdettä ovat siis jumalallinen yksinvaltius (artikla 2) ja kansan tahto (artiklat 1 ja 6).

Uskonoppineiden ylivallan periaate (velayat-e faqih) on maan institutionaalisen rakenteen kulmakivi. Korkein valtiollinen auktoriteetti on rahbar-e enqelab eli vallankumouksen johtaja – vuodesta 1989 Ajatollah Ali Khamenei. Hän valvoo toimeenpanovaltaa, lainsäädäntövaltaa ja tuomiovaltaa, varmistaa instituutioiden moitteettoman toiminnan ja määrittelee hallinnon yleissuuntaukset. Armeija, järjestysjoukot ja oikeuslaitos ovat hänen suorassa hallinnassaan. Imaami Ruhollah Khomeinin kuoleman ja perustuslakiuudistuksen jälkeen rahbarin nimittää – ja voi tietyissä tapauksissa erottaakin – uskonoppineista koostuva asiantuntijoiden neuvosto, johon valitaan 86 jäsentä yleisillä vaaleilla joka kahdeksas vuosi. Neuvostoa johtaa Hashemi Rafsandjani.

Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää tasavallan presidentti. Hänet valitaan suorilla kansanvaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan, enintään kahden toimikauden ajaksi. Hän on ministerineuvoston puheenjohtaja ja hallituksen johtaja (pääministeriä ei ole enää ollut vuoden 1989 lakiuudistuksen jälkeen). Hän on vastuussa parlamentille ja rahbarille.

Lainsäädäntövaltaa käyttää parlamentti, josta käytetään nimitystä ”neuvoa-antava islamilainen kokous”. Sen 290 edustajaa valitaan suorilla kansanvaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan. Sen puhemiehenä toimii nykyään Ali Larijani. Kaikki sen päätökset tutkii perustuslain valvojien neuvosto, jota johtaa ajatollah Ahmad Jannati. Sen tärkein tehtävä on varmistaa, että lait ovat sopusoinnussa perustuslain ja islamin kanssa. Neuvosto koostuu kuudesta islamilaisen lain asiantuntijasta ja kuudesta parlamentin valitsemasta juristista, ja sillä on veto-oikeus.

Vuonna 1988 perustetun hallinnon etuja määrittelevän neuvoston (jossa on 34 jäsentä) tehtävänä on ratkoa parlamentin ja perustuslain valvojien neuvoston välisiä ristiriitoja. Sen puheenjohtajan nimittää rahbar. Tehtävää hoitaa nykyään Hashemi Rafsandjani. Neuvoston puheenjohtajalla on vankka juridinen asiantuntemus, ja hän voi poikkeustapauksissa esittää jopa menettelyjä, jotka eivät ole sharian mukaisia. Neuvosto kuuluu hallinnon toissijaisiin instituutioihin, kuten myös vallankumouksen etuja, maan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta puolustamaan perustettu kansallisen turvallisuuden neuvosto jossa on kymmenen vakinaista jäsentä. Sen vastuulla on erityisesti Iranin ydinohjelma.

Tuomiovalta on oikeusoppineella teologilla, jonka rahbar nimittää viideksi vuodeksi kerrallaan. Hän valitsee tuomariston, mukaan lukien korkeimman oikeuden presidentin. Hän on riippumaton toimeenpano- ja lainsäädäntövallasta. Tavanomaisen hallintokoneiston rinnalla toimii lisäksi vielä erilaisia vallankumouksen jälkeen perustettuja elimiä ja instituutioita, jotka ovat täysin riippuvaisia rahbarista.  Vallankumouskaarti Pasdaran on puolisotilaallinen, vakinaiselle armeijalle rinnakkainen joukko. Bassidji taas on vapaaehtoisista koostuva kansanmiliisi, jossa arvioidaan olevan useita miljoonia jäseniä. Lisäksi on vielä vallankumoustuomioistuimia ja  - komiteoita jne. Rahbarilla on myös edustaja jokaisessa maakunnassa ministeriössä.

Olivier Pironet

Käännös: Mika Peltola

Ylös

ITÄVALTA

Outo historiantulkinta

"Saksalaiset alkoivat 1960-luvulta lähtien tarkastella natsismia yhtä tinkimättömästi kuin muutkin eurooppalaiset", selittää Gerhard Botz, Wienin yliopiston nykyhistorian professori ja Ludwig Boltzmann-sosiaalihistoriantutkimusinstituutin johtaja.1 "Itävaltalaiset ovat hädin tuskin ryhtyneet siihen, eivätkä heistäkään kaikki!" Mikä on aiheuttanut tällaisen eron? Vastaus on kaksivaiheinen. On tarkasteltava sitä, mitä tapahtui ennen vuotta 1945 ja sen jälkeen.

Gerhard Botz kollegoineen on osoittanut, että Kolmatta valtakuntaa ennen ja sen aikana "antisemitismi oli Itävallassa voimakkaampaa kuin Saksassa".2 Maalis- ja huhtikuussa 1938, kun Itävalta yhdistettiin Reichiin (Anschluss), nähtiin kammottavia näytöksiä, kun hilpeä väestö pakotti lukuisat juutalaiset polvistumaan ja puhdistamaan Wienin katuja hammasharjalla... Muutama kuukausi myöhemmin Itävallan virkamiehet pystyttivät byrokraattisesti erittäin tehokkaan järjestelmän, joka mahdollisti juutalaisten häätämisen asunnoistaan ja liikkeistään. Hermann Göring ihaili järjestelmää, omaksui sen Saksaan ja sovelsi sitä siellä.

Marraskuun 1938 pogromista – "kristalliyöstä" – kertovat Gestapon raportit kuvaavat itävaltalaisten raakuudet paljon kammottavammiksi kuin saksalaisten. Lisäksi, edelleen Botzin mukaan, "itävaltalaiset olivat yliedustettuina tuhoamiskoneiston avainasemissa": heihin kuuluivat Adolf Eichmann (joka saapui Itävaltaan kahdeksan ikäisenä), Alois Brunner, Ernst Kaltenbrunner (Heinrich Himmlerin seuraaja Gestapon johdossa), Odilo Globocnik (kokonaisen itävaltalaisryhmän kanssa vastuussa Aktion Reinhardtista, jossa yli kaksi miljoonaa juutalaista ja mustalaista surmattiin), Franz Stangl (Sobiborin ja Treblinkan tuhoamisleirien johtaja) ja niin edelleen.

Sodan jälkeen Itävallan uudet viranomaiset kannattivat historiantulkintaa, jonka vaikutukset tuntuvat yhä edelleen. Itävalta ei osallistunut natsien hankkeeseen, vaan Anschlussin takia se oli natsien ensimmäinen uhri! Vaikka tulkinta oli puolueellinen, sekä länsiliittoutuneet että Neuvostoliitto hyväksyivät tämän vääristelyn siitä hyvästä että Itävalta lupasi olla liittymättä kumpaankaan leiriin.3

Toinen ero Saksaan: natsien poistaminen. Saksassa sen toteuttivat liittoutuneet, kun taas itävaltalaisilla oli oikeus "denatsifioida" itse itsensä. Ensimmäisenä vuonna natsit tukahdutettiin hyvin ankarasti (43 kuolemaantuomiota ja 30 teloitusta, työpaikan ja kansalaisoikeuksien menetyksiä), mutta järjestelmä heltyi pian ja katosi kokonaan vuonna 1948. Tuona vuonna 600 000 entistä Itävallan natsipuolueen jäsentä sai kansalaisoikeutensa takaisin. Uudet kansalliset vaalit lähestyivät ja sekä Itävallan sosialistipuolueen (SPÖ) johtajat että Itävallan kansanpuolueen (ÖVP) kristillisdemokraatit kävivät vastenmielisiin ponnistuksiin saadakseen entisten natsien äänet. Lisäksi perustettiin uusi puolue, riippumattomien unioni (VdU), joka pyrki saamaan heidän äänensä.4 Jokainen kolmesta puolueesta sai kolmanneksen näistä kuudestasadastatuhannesta äänestä.

Väite, jonka mukaan Itävalta oli Hitlerin ensimmäinen uhri (Opferthese), levisi koko yhteiskuntaan. Vuosikymmeniin koulujen oppikirjat mainitsivat vuosilta 1938–1945 vain Euroopassa käydyn sodan, kun taas ainoat maininnat Itävallasta keskittyivät muutamiin vastarintayrityksiin, jotka useimmiten perustuivat yksilöihin. Kurt Waldheim valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 1986, ja Waldheim-juttu olisi voinut saada maljan tulvimaan yli äyräiden. Niin ei tapahtunut: itävaltalaiset liittoutuivat Wehrmachtin entisen upseerin taakse, kun tätä syytettiin osallisuudesta juutalaisten siirtämiseen Balkanille, ja tämä julisti: "Tein vain velvollisuuteni!" Waldheim kuoli kansainvälisen välinpitämättömyyden vallitessa 14. kesäkuuta 2007, ja omassa maassaan hän sai valtiolliset hautajaiset.

Erityisesti Erika Weinzierlin ja Gerhard Botzin uraauurtavien töiden ansiosta, jotka sittemmin ovat saaneet seurakseen Bertrand Perzin ja Olivier Rathkolbin teokset, koulukirjat alkoivat tuskin kymmenen vuotta sitten kuvailla itävaltalaisten syvää osallistumista natsismiin. Mutta hiljattaiset mielipidetiedustelut osoittavat, että matka on vielä pitkä. Kun kysyttiin "Olisiko Itävallan pitänyt ryhtyä aseelliseen vastarintaan Anschlussia vastaan?", vain hieman yli puolet vuonna 2008 haastatelluista vastasi myönteisesti (53 %, kielteisesti vastasi 41 %). Vuonna 2005 kysymykseen "Oliko Itävallan kansallissosialismissa sekä hyviä että huonoja puolia?" saatiin 44 % myönteisiä vastauksia, kun taas vain 20 % vastanneista ajatteli, että jakso oli pelkästään kielteinen.5

Itävallan muistomerkit tarjoavat lukuisia esimerkkejä suvaitsevaisesta suhtautumisesta natsimenneisyyteen. Wienissä osa Ringistä, historiallista keskustaa kiertävästä arvokkaasta bulevardista, kantaa edelleen nimeä Karl Lueger. Lueger toimi Wienin pormestarina vuosina 1897–1910, mutta ennen kaikkea hän oli kristillissosiaalisen puolueen perustaja. Se oli Euroopan ensimmäinen antisemiittinen joukkopuolue, merkittävä ideologinen viittauskohde nuorelle Adolf Hitlerille. Luegerille on pystytetty patsaita, eräs kirkko kantaa hänen nimeään, eikä kukaan järkyty.

Klagenfurtin Domplatzilla ainoa toisen maailmansodan uhrien monumentti tuomitsee Slovenian natseja vastustaneiden partisaanien julmuudet. Jörg Haiderin vaalipiirissä jopa sana "vastarintamies" on loukkaus.

1 Gerhard Botz julkaisi vuonna 1978 tärkeän hakuteoksen Nationalsozialismus in Wien, josta on olemassa myös merkittävästi laajennettu uusi laitos (Mandelbaum Verlag, Wien, 2008).

2. Vuonna 1938 Itävallassa oli 200 000 juutalaista (6 miljoonasta asukkaasta eli 3 % väestöstä), ja useimmat heistä asuivat Wienissä. Vuonna 1933 Saksassa oli 523 000 juutalaista (1 %).

3. Uhriteesi (Opferthese) esiintyi ensimmäisen kerran Moskovan julistuksessa marraskuussa 1943. Strategisena tavoitteena oli synnyttää maan sisälle vastarintaliike hieman Ranskan mallin mukaan. Strategia ei juuri tehonnut.

4. Riippumattomien unioni (Verband der Unabhängigen, VdU) muuttui vuonna 1956 Itävallan vapauspuolueeksi (FPÖ), jota Jörg Haider myöhemmin johti.

5. Silvia Tributsch ja Peter Ulram, « Das österreichische Geschichtsbewusstsein und sein Geschichte », teoksessa Franz Schausberger (toim.) Geschichte und Identität, Böhlau Verlag, Wien, 2008.

Käännös: Tapani Kilpeläinen

Ylös

Siviilien juntat
SERGE HALIMI

Missä on vasemisto talouspiinan hetkellä?
SERGE HALIMI

Euron temppeliä rakentamassa
ANTOINE DUMINI & FRANÇOIS RUFFIN

Toteutuuko Palestiinan valtio koskaan?
ALAIN GRESH

Turkin kurditesti
WEND Y KRISTIANASEN

Afrikan vihreä muuri torjuu aavikoitumista
MARK HERTSGAARD

Kivihiili saa Kiinan voimaan huonosti
ANY BOURRIER

Vallankumousten jälkeen alkaa yksityistäminen
AKRAM BELKAÏD

Kabul Bankin vaiettu skandaali
LOUIS IMBERT

Latinalaisen Amerikan sosialismin tiet
WILLIAM I. ROBINSON

Bolivian vallankumouksen neljä ristiriitaa
ÀLVARO GARCIA LINERA