LE MONDE DIPLOMATIQUE XVII
VERKOSSA JULKAISTUT ARTIKKELIT:
Dominique Vidal: Euroopan äärioikeiston kolme perhettä
LATAA KARTTA PDF-MUODOSSA
Mika Rönkkö:
Esipuhe
Tunisian kansannousun laineet lyövät kauas arabimaailman
ulkopuolelle (sivu 17). Ben Alin kleptokratian
romahtaminen ja alueen muiden itsevaltiaiden kampeaminen
vallasta näyttäytyy nyt julkisuudessakin
välttämättömältä. Vuoden 2010 puolella Pohjois-Afrikan
sortohallitusten oikeutusta muistettiin harvemmin
kyseenalaistaa.
Länsivallat pönkittävät häpeämättömästi arabiliittolaistensa
diktatuureja terrorismin vastaisen
taistelun tai öljyntoimitustensa turvaamisen verukkeella
(sivu 9). Vaikka Yhdysvallat nyt ilmaisi tukensa
Tunisian demokratialiikkeelle, sen läheisiksi liittolaisiksi
jää vielä monta sortohallitusta.
Yhdysvaltalainen rauhantutkimuslehti Middle East
Report Online kirjoittaakin: ”Totuus on, että koko keskustelu demokratian tukemisesta arabimaailmassa ja
laajassa Lähi-idässä on ollut ylipitkä, huono vitsi. Kyse
ei koskaan ole ollut siitä, että Yhdysvaltojen pitäisi
tukea demokratiaa, vaan siitä, milloin Yhdysvallat
lopettaa demokratian tukahduttamisen”.1
Myöskään Euroopan unionilla ei ole puhtaita jauhoja pussissa. Välimeren maat ovat EU:n tärkeitä liittolaisia:
erityisesti niille on ulkoistettu yksi unionin
keskeisistä tehtävistä, ”laittomien” siirtolaisten pitäminen
sen rajojen ulkopuolella.
EU kutsuu rajavalvonnan ulkoistamista ”globaaliksi kumppanuudeksi lähtö- ja läpikulkumaiden
kanssa”, mikä on osa vuonna 2008 voimaan tullutta
eurooppalaista turvapaikka- ja maahanmuuttosopimusta.
2 EU-maat ovatkin solmineet lukuisia sopimuksia
Marokon, Algerian, Tunisian, Libyan, Egyptin,
Jordanian ja Syyrian (ja Israelin) kanssa sitoakseen
nämä yhteistyöhön erityisesti muuttoliikkeen valvomiseksi.
EU neuvottelee tai on jo sopinut ”naapuruusohjelmasta” alueen maiden kanssa, Marokolle on
myönnetty ”pitkälle edenneen maan asema” erityisestä uutteruudesta muun muassa siirtolaisuuden tukahduttamisessa.
Jok'ikinen yllä mainittu valtio polkee kansalaistensa
oikeuksia ja pitää demokratiaa pilkkanaan. EU-maissa
tiedetään, etteivät näiden maiden hallitukset
ole kiinnostuneita edes omien kansalaistensa perustarpeista,
puhumattakaan niiden ihmisten oikeuksista,
joiden pitäisi kulkea kyseisten maiden läpi Eurooppaan
(kartta sivulla 96).
Välimeren alueen sortohallitukset siis toimivat
eräänlaisina EU:n etärajavalvojina poliittisen tai taloudellisen
hyvityksen toivossa. Kauniista ihmisoikeuspuheistaan
huolimatta EU palkitsee sievoisesti ne
hallinnot, jotka eivät säästele muuttoliikkeen poliisitoimissaan,
muun muassa vahvistamalla sortokoneistojen
tarkkailu- ja valvontateknologiaa.
EU-maat eivät halua etelärajalleen epävakaita
valtioita ja pelkäävät rajojen repeämistä – Jeane Kirkpatrickin tavoin ne ovat pitäneet kaikessa hiljaisuudessa
demokratian puutetta pienempänä pahana (sivut
13–14).
Länsimaiden johtajien puheissa Pohjois-Afrikan
valtioiden vallanvaihdoksen vakaus tuntuu olevan
tärkein huoli, eikä esimerkiksi kansalaisoikeuksien ja
demokratian palauttaminen.
He pelkäävät, että Tunisian tai Egyptin vapaissa
vaaleissa radikaalit islamistit nousisivat valtaan. Jatkuvasti muistutetaan, ettei arabimaissa ole ei-islamistisia
oppositiovoimia, jotka voisivat ottaa vallan autoritaarisilta
eliiteiltä.3 Nopeastipa länsijohtajat unohtivat,
että ovat itse antaneet alueen häikäilemättömien liittolaistensa
murskata kaikki vähääkään vahvemmat
oppositioryhmät.
Ei siis ihme, jos EU-johtajien kyyninen vakauspuhe
raivostuttaa demokratiaa vaativia pohjoisafrikkalaisia
nuoria. Epävakauden maalailu saattaa kääntyä itsensä toteuttavaksi profetiaksi. (MR)
1. ”Dead-Enders on the Potomac”, Middle East Report Online,
29.1.2011.
2. Alain Morice & Claire Rodier: ”Välimeren muuri: kuinka rajavalvonta
ulkoistetaan”, Le Monde diplomatique -taskukirja XV, 2010.
3. Slavoj Žižek: ”Why fear the Arab revolutionary spirit? The western
liberal reaction to the uprisings in Egypt and Tunisia frequently
shows hypocrisy and cynicism”, Guardian, 1.2.2011.
Ylös
|
